En keksi mitään?

Esittely: Manga Café

2010-12-19T07:51:00.000-08:00

Viime aikoina suosikkikahvilakseni on noussut Helsingin Kaisaniemessä sijaitseva Manga Café, nimensä mukaisesti mangaan ja muuhun japanilaiseen kulttuuriin keskittynyt kahvila, tiettävästi Suomen ensimmäinen laatuaan.

Satunnaista animentöllöttelyä lukuunottamatta en ole juurikaan perehtynyt aiheeseen, mutta se ei estä nauttimasta paikan ilmapiiristä. Ensinnäkin - ja tämä on minulle tärkeää - kahvila sijaitsee hämärällä sisäpihalla kuin jokin salainen piilopaikka! Toisekseen, se on hyvin epäkahvilamainen, ja tarkoitan hyvällä tavalla. Poissa on kiireen ja hälinän tuntu, Manga Café on enemmänkin kuin viihtyisä olohuone jonne voi tulla lukemaan, piirtämään ja pelaamaan.

Kirjahylly pullistelee mangaa sekä myös joitakin länsimaisia sarjakuvia, silmiini osuivat ainakin The Walking Dead ja The Dark Knight Returns, joita asiakkaat saavat vapaasti lukea. Myyjiltä kannattaa myös kysyä jos etsit jotain tiettyä mangaa, tai vaikkapa tietyntyylistä. :) Minullekin löytyy aina jotain, vaikka en suurinta osaa mangasta ymmärräkään.

Nintendo Wiitä saa niinikään pelata, ja pöydiltä voi löytää lojumasta piirustuskirjoja joihin saa vapaasti raapustella. :) En ole varma johtuuko se kahvilan ilmapiiristä vai mangaharrastajien olemuksesta, mutta olen huomannut että toisilleen tuntemattomatkin ihmiset yltyvät helposti keskustelemaan ja kommentoimaan piirtämisen äärellä.

Tarjontapuolella on kahvia, erikoiskahveja, kaakaota, teetä montaa sorttia, ja jotain japanilaisia virvoitusjuomia joiden nimiä en osaisi lausua, sekä leipiä ja leivonnaisia.

Perille ei ole vaikea löytää, kotisivuilta löytyy kartta ja ohjeet. Molly Malonesin vierestä lähtee porttikongi jolta pääsee sisäpihalle, eli melkein rautatieaseman vieressä. Kannattaa ihmeessä tutustua. :)

(Tämä ei ole maksettu mainos, tykkään vain suositella paikkoja joista pidän. Ja kuka hullu nyt maksaisikaan mainoksesta jonka näkevät pari, kolme lukijaani :D Mutta jos edes yksi kiinnostuu ja käy tutustumassa, niin kannatti kirjoittaa. :))

"Ota edustava ilme."

Kuvat otti Nowotny.

There Will Be Brawl

2010-10-19T21:42:00.000-07:00

Putkimiesveljeksillä menee huonosti. Mario tarttuu herkästi pulloon kun ahdistaa, ja Luigi tienaa rahaa myymällä sieniä. Samaan aikaan Ganondorfia vituttaa kun Sienivaltakunta onnistui siinä missä hän on epäonnistunut tuhansien vuosien ajan, eli valloitti Hyrulen valtakunnan poliittisella kieroilulla. Tästä niinikään tympiintyneet Link ja Zelda juonittelevat vähän omiaan.

Tällä tavalla There Will Be Brawl käsittelee lapsuudestani tuttuja pelihahmoja. Kaikki ovat kasvaneet aikuisiksi, ja aikuisuus on perseestä. Riippumatta siitä olitko joskus prinsessa, sankari tai pahis, joudut nyt raatamaan elämäsi eteen ja todellisuus vetää sinua turpaan.

On kummallista miten paljon nautin tällaisesta lapsuusmuistojeni turmelemisesta. Enkä toisaalta pelkästään omieni, vaan minkä tahansa epärealistisen, fantastisen ja lapsellisen fiktion myrkyttäminen kyynisyydellä on minusta syvästi tyydyttävää, kuten pohdin aiemmassa kirjoituksessa.

There Will Be Brawl on musertavaa katsottavaa. Kaiketi se on tarkoitettu jossain määrin parodiseksi, mutta minulla on tapana ottaa fiktio tosissani. Minuun melkein fyysisesti sattui nähdessäni pyörätuoliin vangitun heiveröisen Sonicin, jonka kädet vapisivat niin ettei hän saanut ruokaa lusikoitua suuhunsa. Hänen vieressään pahvilaatikossa kyhjötti ikääntynyt Solid Snake kuin kuka tahansa pultsari.
Tunsin myös suurta surua kun Samus Aran strippasi sienipäiselle yleisölle. Tietysti olen häneen ihastunut, kuten kaikki nörtit, mutta soisin hänen pysyvän ikuisesti voimahaarniskansa suojissa, kätkeytyneenä himokkailta katseilta.

Ehkä olen vain käärmeissäni fiktiohahmoille jotka ovat saaneet seikkailla ikuisuuden omissa fantasiamaailmoissaan, kun minun on ollut pakko kasvaa aikuiseksi(tai no, henkisestä iästäni voidaan esittää monia mielipiteitä) ja se on vahingoniloa mitä tunnen, kun hahmotkin pakotetaan aikuistumaan.

Tai ehkä se on vain sitä samaa iloa mitä tunnen aina, kun näen kaavoja ja perinteitä rikottavan. Mario viehätti aikanaan juuri siksi, että asuu seikkailuntäytteisessä maailmassa jossa ei ole sotia eikä politiikkaa, ja tunnetuin rikos on prinsessojen kaappaaminen. Höpsö fantasia oli vaihtelua todellisuuteen.
Mutta se käy ärsyttäväksi kun se toistuu tarpeeksi pitkään samanlaisena, ja sitten tekee mieli rikkoa kaava jotenkin. Vaikkapa tutustuttamalla se todellisuuteen.
Tai siis juurikin korostetun synkkään ja masentavaan "todellisuuteen", jollaista tarkoitan aina kun käytän tuota sanaa tässä kirjoituksessa.

Olisihan sekin hauskaa nähdä Marion tekevän ihan tavallisia putkimiehen töitä, ja sitten rentoutuvan kotonaan jalkapalloa katsellen. Mutta on paljon hauskempaa nähdä kun hän murskaa vähän päitä koska joku paskapää kaappasi taas prinsessan.

Ehkä tosiaan otan tämän liian vakavasti, mene ja tiedä. On tämä nautittavaa katsottavaa joka tapauksessa. Näyttelijät tekevät tosi hyvää työtä, ja pukuihin ja lavastuksiin on panostettu. En korostanut tarpeeksi miten paljon vaivaa tähän sarjaan on nähty, ja kuitenkin jaksot ovat katsottavissa ilmaiseksi netissä! (Nintendo olisikin tuohtunut jos tällä olisi yritetty rahastaa, mutta ei, tämä on syntynyt rakkaudesta peleihin ja pelihahmoihin.)

Tämä on myös juuri sitä mitä minä tarkoitan puhuessani laadukkaasta fanfictionista.

Lazy Town is a post-apocalyptic wasteland

2010-10-13T05:20:00.000-07:00

Törmäsin loistavaan esimerkkiin kertomuksen vaihtoehtoisesta tulkinnasta: Lazy Town Is A Post-Apocalyptic Wasteland

Kuinka moni tietää tv-sarjan Lazy Town? Se on Islantilainen, osittain näytelty ja osittain animoitu sarja pikkukaupungista jossa asuu vain kourallinen ihmisiä. Sarjan "sankari" Sportacus asuu kaupungin yllä lentelevässä ilmalaivassa ja kannustaa lapsia liikkumaan ja syömään terveellisesti.
"Pahis" Robbie Rotten asuu kaupungin alla pahispiilopaikassaan, ja yrittää keksiä juonia jolla saisi kaupunkilaiset olemaan laiskoja. Tosin oman tulkintani mukaan hän vain haluaa olla rauhassa, mutta metelöivät pennut eivät anna siihen tilaisuutta. Synkemmän tulkintani mukaan hän yrittää suojella lapsia iljettävältä Sportacukselta, jolla on kammottavia motiiveja...

En ole kuitenkaan millään pohdinnalla saanut järjen valoa muihin tuon sarjan herättämiin kysymyksiin, kuten että miksi koko kaupungissa asuu vain muutama ihminen, eikä yhdelläkään lapsista ole vanhempia, miksi kaupunki näyttää olevan aivan eristyksissä koko muusta maailmasta, ja miksi kaikki käyttäytyvät niin hemmetin mielipuolisesti? (tylsä vastaus olisi että kyseessähän on lastenohjelma jossa logiikalla ei ole väliä, mutta se olisi liian helppo tapa sivuuttaa ongelmat.)

Tuo linkittämäni artikkeli tarjosi tähän asti parhaimman teorian. Seuraavassa on oma hyvin vapaamuotoisesti suomennettu tiivistelmäni tuosta teoriasta. Kannattaa mieluummin lukea alkuperäinen jos englanti taittuu.

Sarja sijoittuu ydinsodan jälkeiseen tulevaisuuteen, ja Lazy Townin asukkaat ovat sodan harvoja selviytyjiä. Useimmat heistä(nukkehahmot) ovat selvästi epämuodostuneita ja kärsivät kamalista ihosairauksista, ja kaikki ovat takuuvarmasti menettäneet järkensä. Voi olla että kaupungin karkkimainen ulkoasu on pelkästään heidän mielikuvituksensa tuotetta, ja he oikeasti elävät likaisissa raunioissa.

Säteilysuojabunkkerissa elävä Robbie Rotten on ainoa järjissään oleva henkilö, ja hän yrittää saada lapset pysymään kodeissaan suojassa säteilyltä, jotta ihmiskunnalla olisi vielä toivoa.

Sportacus on joko kaupunkilaisten harhaisen mielikuvituksen tuotetta, tai sitten jokin sotaa edeltävältä ajalta peräisin oleva robotti, joka on suunniteltu suojelemaan ihmisiä.(hän jatkuvasti pelastaa porukkaa onnettomuuksilta sarjassa)
Mutta hän on mennyt ilmeisen epäkuntoon, koska ei ymmärrä että säteilytaso on vielä aivan liian korkea ihmisille, joten Robbielle ei jää muuta mahdollisuutta kuin yrittää tuhota hänet, toistaiseksi tuloksettomasti. Joten näyttää siltä että ihmiskunta on tuhoon tuomittu.

Tällainen vaihtoehtoinen tulkitseminen on vielä hauskempaa kuin dekonstruktio, jossa fiktio ainoastaan alistetaan realismille. :)

For example, take the Princess Classic. This could be deconstructed by showing that Princesses have real obligations and duties, and don't just lounge around all day. Even more, one could show that her Prince Charming (whom she did not choose to marry, but only did because her hand was the sweetener on an alliance between him and her father) was a tyrannical oppressor of the people (like most absolute monarchies) and the end of our story finds the princess with her head in the guillotine.

Nautin kyllä edelleen myös puhtaasta fantasiasta jossa ei paljoa selitellä, ja koen että esimerkiksi sadunomainen fantasia jonka mm. Neil Gaiman hallitsee, toimii kaiken dekonstruktoinnin ja tulkitsemisen keskelläkin.

Mutta samaan aikaan on äärimmäisen nautinnollista repiä tarinoita palasiksi, niin omia suosikkeja kuin inhokkejakin. Tässä myös loistava tulkinta Pokémonista. (saattaa raunioittaa lapsuutesi muistot)

Kliseistä ja kaavoista

2010-09-14T04:16:00.000-07:00

Inhoan kliseitä ja kaavamaisuutta fiktiossa. Se on aina ärsyttänyt, mutta aloin tajuamaan sen luultavasti vasta yläasteen äidinkielentunneilla, kun käsiteltiin dramaturgiaa. Että tarinan muka pitäisi edetä tiettyä määrättyä rataa, päähenkilön pitää kasvaa jollain silminnähtävällä tavalla, päähenkilöllä pitää olla vastustaja, pitää olla hurja twisti keskivälissä... Hiljainen nössö kun olin, en alkanut väittelemään opettajan kanssa. Selkeästi meillä vain oli erilaiset näkemykset siitä miten tarinat muodostuvat. Minä en rakenna niitä valmiiksi kasatuista elementeistä.

Mistä tulikin mieleen eräs seuraamani keskustelu, jonka aiheena oli itsensä elättäminen kirjoittamalla. Esitettiin että jos haluaa myydä kirjoja, ei voi läheskään aina kirjoittaa sitä mitä itse haluaa, vaan sitä mitä yleisö haluaa.
Se on luultavasti totta, ja vähän masentavaa, koska olen lapsesta asti halunnut olla kirjailija. Mutta aikuisena olen tajunnut kuinka saatanan vaikeaa taiteella eläminen ylipäänsä on. Minun pitäisi joko olla aivan todella hyvä kirjoittamaan, tai sitten vain valjastaa lahjani kokonaan yleisön miellyttämiseen, kirjoittaa kaavamaisista muskelibarbaareista ja tissinaisista, ja ydinsotamaailmoista joissa nahkatakkiset pellet ampuvat zombeja haulikolla. Se ainakin myisi.

Näh. Mieluummin kirjoitan mitä huvittaa. Otan aina vastaan kritiikkiä ja parannusehdotuksia, mutta jos se on sen tyylistä että "hahmolla ei ole tarpeeksi ongelmia" tai "päähenkilöltä puuttuu vihattava antagonisti", siitä ei ole mitään hyötyä, koska sellaisen palautteen antajalla on täysin erilainen käsitys fiktiosta kuin minulla.

Ei pidä käsittää väärin. En ole taidekirjailija. En väkisin tavoittele jotain uutta ja erilaista, minkä kaltaista kukaan ei ole koskaan kirjoittanut. Hiukset siinä vain lähtisivät. Minä vain annan tarinoiden kasvaa enimmäkseen omillaan, enkä välitä mahtuuko se minkään kaavan sisään vai ei. Jos se mahtuu, niin okei, en myöskään väkisin pyristele siitä irti, koska sitten menisin yhtä lailla vikasuuntaan. (suhtaudun oikeastaan samalla tavalla muotiin: se ei kiinnosta, pukeudun miten sattuu, mutta en kuole häpeään jos vaateparteni sattuu vahingossa olemaan jonkun muodin mukainen.)

Toisaalta joskus kuitenkin tekee mieli kirjoittaa oikein perinteistä ja kliseistä pulppia, jossa miekka viuhuu ja magia välähtelee. Yritin parodioida tätä haluani novellissa Barbaari Verenhukka, mutta oli hankala kirjoittaa tarinaa tarinan sisällä vakavasti, luultavasti koska minulla on vielä jokin henkinen lukko kirjoittaa ihan oikeasti rehellistä pulppia. Pitäisi päästää vain irti, ja Verenhukka-tarinat saattavat olla paras keino siihen. Kotikylänsä tuhoutumista kostava barbaarisankari kun on aika lailla perusmättöfantasian kliseisessä ytimessä.

Karpalosuon etsivätoimisto oli niinikään yritys tehdä perinteistä viskihuuruista dekkaria, mutta tarina lähti omille jaloilleen ja ei sitten muistuttanut dekkaria enää mitenkään. Olen nyt kirjoittamassa jatko-osaa jonka yritän pitää uskollisempana perinteille, ja kierrellä vähän kauhutarinakliseidenkin kautta.

Ehkä se on huono juttu kirjailijalle etten osaa pitää tarinoita kurissa. Hyvin mahdollisesti se estää minua ikinä tekemästä kirjoittamisesta leipätyötä. Katsokaa nyt tätä blogitekstiäkin, minun piti vain muutamalla sanalla mainostaa yhtä sivustoa, mutta vuodatinkin katkeruuttani kaavoja kohtaan.
Mutta eipä se mitään. Rönsyilen mielelläni. Jos rajoittaisin ajatuksenkulkuani, saisin paljon vähemmän ajatuksia. Toisaalta nykyisellä tyylillä taidan saada paljon vähemmän lukijoita. :D
Mutta ehkä kirjoitan enimmäkseen itselleni. Tai jonkinlaiseksi testamentiksi, että minuun pakkomielteisesti suhtautuvat tutkijat voivat sitten aikanaan etsiä vihjeitä että mikä perhana sai minut rakentamaan avaruusraketin kaatopaikan romuista ja kaahaamaan suoraan kuuhun.

Niin joo, itse aiheeseen. Löysin hiljattain Tvtropes.orgin. Siellä käsitellään kliseitä, kaavoja, tarinankerrontatapoja, hahmotyyppejä, ja vähän kaikkea fiktioon liittyvää riemastuttavalla analyyttisyydellä ja hitusella sarkasmia. Sitä on ollut todella nautinto lukea, etenkin silloin kun törmään sellaiseen hahmoon tai juonikuvioon, jota olen aikonut käyttää omassa tarinassani ja pitänyt ideaa tosi omaperäisenä ja ovelana!

Muutama poiminta:
Artifact of Doom
Superpowered Evil Side
Spy Catsuit
Gun Twirling
Bad Ass

Saatan lisätä linkkejä jos törmään johonkin kivaan.

Pelimusiikeista

2010-08-22T17:28:00.000-07:00

Olen viime aikoina tajunnut tykkääväni sittenkin klassisesta musiikista. En niitä kuluneista vingutuksista joita on ylikäytetty vaippamainoksissa ja typerissä koko perheen elokuvissa ja joihin olen täten täydellisen kyllästynyt, vaan MINUN maailmani klassisesta: pelimusiikeista.

Olen pitänyt itseäni "musiikin kuuntelijana" vasta jostain yläasteikäisestä, koska vasta silloin kiinnostuin "oikeasta" musiikista. Mutta pelimusiikeista olen pitänyt aina. Ikivanhoilla tietokoneilla kirjoitetut piipitykset heittävät minut toiseen maailmaan tehokkaammin kuin kenenkään mestarikitaristin rämpyttämä soolo tai viisikymppisen hevarin vuosien hioma ääni.

"Oikea" musiikki vain ei käy lähelläkään sitä mitä saan irti vaikkapa DOOMin biiseistä. 90% musiikista mitä tulee vastaan on minulle tuhat kertaa ennenkin kuultua rämppäystä. Kitara kuulostaa aina kitaralta ja rummut rummuilta vaikka kuinka hyvin osaisi soittaa. Eikä trance, darkwave tai muu pöristyskään pääse samaan. Enkä toisaalta ole törmännyt vielä yhteenkään chiptune-bändiin joka kuulostaisi yhtä hyvältä. Mutta sen kohdalla syynä on luultavasti etten ole vain vielä etsinyt tarpeeksi, asia jonka tulen korjaamaan.

Osittain kyseessä on varmasti nostalgia-arvo. Nämä ovat kappaleita joiden parissa olen ammuskellut helvetin demoneita ja räjäyttänyt kaverini avaruusaluksia. Mutta jos ne olisivat alkujaankin olleet tylsää rämpytystä, ei aikakaan olisi kullannut niitä.

En tiedä. En osaa analysoida musiikkia. Kuten niin monen muunkin asian kohdalla, minä ainoastaan tiedän mistä pidän.

Ja vielä toinenkin kappale Wingsistä. Pillahdin itkuun kun kuulin tämän ensimmäistä kertaa vuosien jälkeen:

Exhumedin(yhdysvalloissa Powerslave) soundtrack oli kaukana perinteisestä pelimusasta, mutta upeaa yhtä kaikki.

Ja tässä kappale jonka voisi soittaa hautajaisissani. :) (0:35 eteenpäin.)

Tietohuoltoasema

2010-07-14T15:38:00.000-07:00

Meeri neuvoi minulle erinomaisen kiinnostavan sivuston: Helsingin kaupunginkirjaston tietohuoltoasema.

Voit lähettää kysymyksen koskien mitä tahansa aihetta, ja kirjaston työntekijät etsivät vastausta internetistä, kirjastosta, ja asiantuntijoilta kissojen ja koirien kanssa, ja yrittävät sitten antaa mahdollisimman hyvän vastauksen. Palvelu on maksuton.

Ilahduin valtavasti saatuani tietää tuon palvelun olemassaolosta. :) Siitä huolimatta että kovin paljoa käyttöä minulla ei sille ole, kun Googlesta, IRCistä tai ystäviltäni kysymällä löydän yleensä vastauksen lähes mihin tahansa. Heitinpä kyllä yhden kiperän tehtävän heille, ja vastausta nyt odottelen.
Mutta hienointa on että tuo palvelu vain on olemassa, ja että se on ilmainen. Ja että työntekijät suhtautuvat siihen vakavasti ja antaumuksella. Hölmöltäkin kuulostaviin kysymyksiin vastataan asiallisesti.

Muutama poiminta:

K: Kumpi voittais? Rambo (siis siinä ensimmäisessä) vai macgyver?

V: Kumpi voittaisi minkä? Tappelun vai matemaattisen ongelman? Kun ei tiedä mistä kamppaillaan niin vaikea sanoa kuka voittaakaan.
Voin kuitenkin antaa pienen helpotuksen pulmaan oli "taistelun aiheena" mikä tahansa. Discovery Channelin ohjelmassa Mythbusters on ratkottu useammassakin ohjelmassa McGyverin nerouksia. Tähän mennessä yksikään testattu MacGyverin temppu ei ole onnistunut oikeassa elämässä. Jos voittamisessa on kyse elämästä ja kuolemasta (ei valkokankaalla vaan tässä elämässä) niin kyllä se Rambon veitsi tai M16 kerkeää MacGyverin hoidella ennen kuin ihmemiehen temppu onnistuisi.

K: Kuinka monta litran maitotölkkiä mahtuisi universumiin?

V: Kiitos kysymyksestä.

Vastaus on: hirvittävän monta.

Mutta vakavasti. Maailmankaikkeus laajenee koko ajan, joten vastaus muuttuu jatkuvasti. Näkyvän maailmankaikkeuden koko on noin luokkaa 14 miljardia valovuotta. Eli litroissa sen ykkösen perään saisi laittaa aika monta nollaa. Näkymättömissä olevan maailmankaikkeuden arvellaan olevan ehkä kymmenen kertaa vielä tätä suurempi.

Wiki kertoo maailmankaikkeudesta seuraavaa:
http://fi.wikipedia.org/wiki/Maailmankaikkeus
http://en.wikipedia.org/wiki/Observ...verse#Size

Muuta luettavaa:
http://www.ursa.fi/yhd/komeetta/esi...uhonen.htm
http://www.madore.org/~david/misc/o...s_mag.html

Toisaalta. Jos maailmankaikkeus olisi täynnänsä maitotölkkejä, niin missä olisi tilaa meille? Ehkä näin on parempi...

K: Hei! Oletetaan että ammutaan kiväärin luoti kohti taivasta siten että se jatkaa matkaansa suoraan samalla nopeudella äärettömän kauan. Millä todennäköisyydellä luoti törmää johonkin taivaankappaleeseen tai jatkaa matkaa äärettömän kauan?

V: Todennäköisyys 0 ellei Maata lasketa. Jos luoti ammutaan aivan pystysuoraan ilman ollessa mahdollisimman tyyni, tippuu luoti takaisin ampumispaikan läheisyyteen.

En valitettavasti löytänyt asiaan liittyvää tietoa juuri kiväärille, mutta käsiaseella ammuttu 9 mm luoti tippuu maahan noin 40 sekunnissa noustuaan ensin n. 1200 metriä ylöspäin. Kiväärin luoti voi selkeästi nousta korkeammalle (mahdollisesti yli 2 km) ja täten tippumiseen kuluu pidempi aika. Joka tapauksessa luoti tulee aina varmasti takaisin maan pinnalle.

Jos unohdetaan painovoima ja ilmanvastus niin teoriassa luoti voisikin matkata avaruuteen ja törmätä lopulta johonkin taivaankappaleeseen. Tosin painovoiman puuttuminen romuttaisi koko tuntemamme maailmankaikkeuden eikä täten taivaankappaleita olisi olemassakaan saati sitten paikkaa mistä kiväärillä ampua.

http://kwc.org/mythbusters/2006/04/...up_vo.html
http://fi.wikipedia.org/wiki/Painovoima

Kaikkea voi siis kysyä. Alatyylisimmät perseilyt varmasti kyllä sensuroidaan, mutta kunhan muotoilee kysymyksen asiallisesti, saa vastauksen omituisiinkin asioihin. Tietohuoltoasema on vähän niinkuin se typerä Dr. Know elokuvasta A.I., sillä erotuksella että Helsingin kaupunginkirjasto olisi saattanut antaa Davidille järkevämmän vastauksen. (mutta ehkä joskus, joskus harvoin hölynpölyvastauksesta on enemmän apua.)

"Tee ite parempi."

2010-07-08T09:38:00.000-07:00

Käytiin eilen Meerin kanssa Kiasmassa. Käytän Kiasmaa yleensä esimerkkinä jupistessani nykytaiteen(tai ihmisten taidekäsityksen) rappiotilasta, siitä huolimatta etten ollut sinne vielä jalallanikaan astunut aiemmin. Joten kaipa se oli korkea aika käydä.

Ennen kuin alan jupisemaan kunnolla, selitän pari seikkaa. Minä en inhoa nykytaidetta, vaikka monet läheiseni ovat luultavasti saaneet juuri sellaisen kuvan. Se johtunee siitä että minä en myöskään korota sitä millekään jalustalle vain sillä perusteella että joku nimittää sitä taiteeksi. Se on taidetta siinä vaiheessa kun se tuntuu minusta siltä.

Turvat kiinni ja antakaa jatkaa. Sekään ei vielä tee siitä muun maailman silmissä sen taiteellisempaa. Jokainen määrittelee itse mitä pitää taiteellisena elämyksenä ja mitä ei, ja siihen ei pitäisi vaikuttaa sen, onko kyseessä kankaalle räiskittyjä maalituhruja taidenäyttelyn juhlapaikalla, vai joku yksittäinen ruutu Aku Ankan taskukirjasta. Taiteelliselta arvoltaan nuo esimerkit ovat ihan samalla tasolla, molemmat voivat olla joillekin ihmisille taidetta.

Taiteellista arvoa ei pysty mittaamaan. Tietysti sen voisi yrittää laskea niin, että kuinka moni ihminen pitää teosta taiteena. Mutta useimmat ihmiset ovat valmiita pitämään taiteena mitä tahansa joka on laitettu esille näyttelyyn ja jota baskeripäiset taiteentuntijat ylistävät, tuollainen mittaus ei olisi kovin rehellinen.

Joten leikataanpa se Aku Ankan ruutu irti paperista, piirretään hahmolle kuulakärkikynällä sarvet päähän ja tuikataan Kiasman näyttelyyn. Vaikkapa niin että tuo pikkuinen ruutu on yksinään keskellä valkoista seinää. Voisin lyödä rahaa vetoa että ihmiset olisivat valmiita ylistämään sitä, ja löytämään siitä syvällistä tarkoitusta.

Tajuatteko?

Eteenpäin. Kiasma on kuitenkin hieno paikka. Siellä on eri ihmisten mielikuvituksista lähtöisin olevia teoksia, joten on luonnollista että välillä tulee jotain mistä minäkin pidän. Sellaista mistä pitäisin yhtä paljon vaikka se löytyisi jostain muualta, koska taide ei tarvitse ympärilleen taidemuseota erottuakseen.
Mutta siinä on taas kyse siitä mistä henkilökohtaisesti tykkään. Ne teokset ovat silloin taiteellisia ja hienoja minun silmissäni, mutta kaikki eivät ajattele samalla tavalla.

Käsittelen nyt vain niitä teoksia joista tykkäsin. Jotkut toiset olivat ihan kivoja, joistakin taas on pelkkää huonoa sanottavaa. Ne eivät puhutelleet minua, mutta varmasti jotakuta toista.

Ensimmäinen kohde joka pysäytti ihailemaan oli Jussi Kiven kokoelma Fire & Rescue Museum, väestönsuojeluaiheinen kokoelma vanhoja julisteita, palosammuttimia ja muuta hienoa krääsää. Sellaisesta minä pidän, enkä voinut olla ajattelematta että tuo kokoelma oli niin kaukana nykytaiteesta kuin voi olla. Kyllä, siitäkin huolimatta että joku haluaisi nimittää sitä tilataideteokseksi. Esineiden järjestys tai asettelu ei kiinnostanut, vaan jokainen esine itsessään oli minulle kuin taideteos.

Tylsät kohteet ovat haihtuneet muistista, seuraavaksi muistan lapsenomaisen riemun kun tulimme Jacob Dahlgrenin hullun nauhateoksen luo. Katosta roikkui tiheään värikkäitä nauhoja joiden sekaan saattoi sukeltaa ja kadota. Teos herätti oitis ninjavaistoni, ja pidin itseäni näkymättömänä kun vilistin nauhojen seassa ja yritin yllättää Meerin, mutta hän onnistuikin hiippailemaan minun taakseni joka kerta. Ninjan ylpeyteni kärsi.
Tosi kiva teos siis, vaikka ei minulle ollutkaan mitenkään taiteellinen.

Mutta tämän jälkeen tuli ensimmäinen teos josta todella tykkäsin, nimittäin Johanna Lecklinin Story Café.
"Story Café on kahvila, jossa kupin kahvia saa kertomalla taiteilijalle tarinan. Johanna Lecklin on pitänyt kahvilaa ja taltioinut asiakkaidensa kertomuksia useissa Euroopan kaupungeissa."

Ah! Itse teos koostui sohvista ja vanhanaikaisista televisioista joissa pyöri kahvin ääressä haastateltujen ihmisten kertomuksia. Katsoimme yhden television annin loppuun.
Idea teoksen takana on minusta paljon kiinnostavampi kuin itse toteutus. Toivoisin että tuollaisia tarinakahvilatempauksia järjestettäisiin enemmän. Kuka tietää, ehkä itse joskus järjestän sellaisen, ja kiitos siitä kuuluu Lecklinin teokselle. Tällä tavalla taide vaikuttaa ja saa aikaan asioita.

En löytänyt Kiasman sivuilta tietoa Rauha-salin teoksesta, enkä muista taiteilijan nimeä. Siellä oli ikkunaruutuja peittävistä paperiarkeista koostuva teos johon vierailijat saivat osallistua. Haluamastaan kohdasta sai ottaa paperiarkin ja muodostaa siihen kuvan reikiä tökkämällä.
Tämänkaltaisesta taiteesta minä pidän. Aloin tekemään keijua ikkunan vasempaan laitaan, mutta en osaa yhtään, joten se luultavasti näyttää rumalta pirulta.

Joten. Koko Kiasman näyttelystä löytyi siis peräti neljä kohdetta joista pidin. Erityisesti Fire & Rescue Museum ja Story Café olivat vielä inspiroivia.
En tiedä mitä kriitikot ja taiteentuntijat näistä tykkäävät, eikä kiinnostakaan. Itse en löydä niistä mitään sellaista miksi kaikkien täytyisi ehdottomasti tykätä niistä ja julistaa taiteeksi, tiedän vain että itse pidän. Se riittää.

Mutta taideilmapiiri haisee silti ummehtuneelle. Edelleen liian moni määrittelee taiteen sen mukaan mitä "asiantuntijat" sanovat, tai mikä on sattunut pääsemään näyttelyyn. Vaan eiköhän se riitä aikaa myöten raikastu, kun nuoret taiteilijat kyseenalaistavat yhä enemmän, ja jotkut harvat siinä kaiken kyseenalaistamisen lomassa harjoittavat ajatteluakin.

Sillä välin minä etsin edelleen taide-elämyksiä museoiden lisäksi myös viihdemediasta, kadulta, luonnosta, internetin kuvalaudoilta, ja kaikista muista mahdollisista paikoista.

Laulu tulipunaisesta kukasta

2010-06-15T12:35:00.000-07:00

Kävimme juuri kaverin kanssa katsomassa Laukaan kesäteatterissa ennakkonäytöksen näytelmästä Laulu tulipunaisesta kukasta. Varsinainen ensi-ilta on 17.6. klo 19, ja paikkahan on Viertolan rakennus Saravedentie 3:ssa. Sinne vain jos satutte asumaan lähellä ja pitämään harrastelijateatterista. :)

Teatteri on pieni, mutta vaatimattomissa puitteissa saadaan silti kerrottua huikeita tarinoita. Viimevuotinen Kesäyön unelma oli fantasiateemansa takia enemmän makuuni, mutta myös tämänkertaista näytöstä oli ilo katsoa, ja etenkin kuunnella. Lauluosuuksia oli sen verran että voisi puhua musikaalista, ja niitä seuratessa ei olisi uskonut että kyse on harrastelijoista. Soitannosta vastasi upea Anni Hiltunen haitarinsa ja komean lauluäänensä kanssa. Hän myös veti näytelmän ehkä vaativimman roolin ollen kaiken aikaa lavalla taustapiruna, ja reagoiden tapahtumiin ääneti ilmehtien ja elehtien.

Päärooli oli jaettu neljälle näyttelijälle, kiinnostava ratkaisu joka toi mieleen Imaginarium of Doctor Parnassuksen jännän pääroolituksen.
Joni Hyvönen, Martti Nikamaa, Atte Leppänen ja Veikko Vauhkonen tarjosivat neljä erilaista näkemystä tukkijätkä Olavista, rentusta naistenmiehestä. Lennossa vaihtuva musta hattu kertoi kuka milloinkin on Olavi.

Lavasteet ovat pienellä teatterilla vaatimattomat, mutta mitä puuttui sen näyttelijät loihtivat ympärilleen elehtimällä ja puhumalla. Joten katsomon edessä kohosi näkymätön herraskartano ja kuohui koski, ja ne olivat olemassa juuri niin pitkään kuin tarina niitä vaati.

Ainoa mikä häiritsi oli vähän epätasainen miksaus, toisinaan voimakkaammat äänet särähtivät vähän ikävästi korvissa. Mutta istuimmekin aika lähellä kaiuttimia, ja toisaalta ymmärsin että ennakkonäytös on ikäänkuin viime hetken harjoitus. Ääniongelmaa lukuunottamatta näytelmä oli kuitenkin täydellisen onnistunut.

Kiitokset Viertolan väelle hienosta kokemuksesta. En ole varma ehdinkö toista näytöstä tänä kesänä katsomaan, mutta tulevina vuosina käyn varmasti.

FMA Brotherhood ja purnausta ylpeistä fiktiohahmoista

2010-06-15T01:37:00.000-07:00

Katselin Fullmetal Alchemist - Brotherhoodia youtubesta, ja ärsyttävät homunculukset saivat minut tajuamaan taas yhden kliseen jota inhoan. Nimittäin ihmiskuntaan halveksuvasti suhtautuva, itseään ylempänä pitävä rotu, jossa kuitenkin ironisesti tiivistyvät juuri ihmisten halveksuttavimmat piirteet. Useimmat fiktiiviset vampyyrit ovat malliesimerkki.

Tyypillistä ajattelua:

"Ihmiset ovat niin heikkoja/typeriä."

"Ihmiskunta ansaitsee tulla hyväksikäytetyksi/tuhotuksi."

"Ihmiskunta on uhka maapallolle." (no tästä olen sentään samaa mieltä)

"Me olemme kaikin tavoin parempia."

Kuitenkin tällaiset hahmot ovat itse aina niin pikkumaisia, ahneita ja turhantärkeitä, ettei tuota ylemmyysroskaa voi ottaa vakavasti. Liekö se sitten ollut hahmojen luojilla tarkoituksenakin, että pahiksista täytyy tehdä inhottavia jotta kukaan ei voisi samaistua. Tuo ajatteluvamma on riivannut etenkin fantasiakirjailijoita pitkään, mutta onneksi aina välillä joku poikkeaa kaavasta.

Eipä sillä, myös ihmisten joukossa on tuollaisia ylpeitä alfayksilöitä, jotka ovat kuin suoraan fiktiosta repäistyjä aina tahatonta ironiaa myöten.(supervoimat vain puuttuvat) "Ihihi, ihmiset ovat niin heikkoja ja tyhmiä, minä olen muita parempi koska tajuan sen."

Myönnän toki itsekin inhoavani ihmiskuntaa ja monia inhimillisiä piirteitä, mutta en elättele mitään harhakäsityksiä että päivänselvien asioiden tajuaminen jotenkin nostaisi minut niiden yläpuolelle. Mutta näen yhtä lailla myös paljon hyvää ihmisissä, ja pidän jossain määrin todennäköisenä että emme ehkä tulekaan tuhoamaan itseämme seuraavan sadan vuoden kuluessa.

Itse aiheeseen palatakseni, ainoa mielestäni uskottava ihmiskunnan vihollinen fiktiossa on ollut Terminator -elokuvien Skynet. Ei mitään turhaa lässytystä tai kestämättömiä perusteluita, ihmiset vain hengiltä ja naps. Virus -elokuvan tekoäly oli hyvä myös. Matrixin vastaavassa sitten olikin liikaa vampyyrimaista lässytystä.

Mutta kliseisyydestä huolimatta tuo Fullmetal Alchemist - Brotherhood on ehdottomasti tarkistamisen arvoinen. Se on kokonaan eri tarina kuin alkuperäinen sarja, vaikka joissakin alkupään jaksoissa onkin yhtäläisyyksiä. Ymmärsin että tuo seuraa mangan juonta paremmin, mutta sitä lukematta en osaa kommentoida.

Tämä sarja on myös paljon alkuperäistä vakavampi, ja olenkin itkeä pillittänyt useaan otteeseen, joko surullisen kohtauksen takia, tai sitten silkasta ilosta ja jännityksestä. Tyypillistä animesekoilua on seassa, mutta ei niin paljoa että se söisi vakavuutta.

Ja hienointa on tosiaan se, että jokainen jakso julkaistaan youtubessa tekstityksillä muutama päivä tv-julkaisun jälkeen. :) Tällaista palvelua ei olisi voinut toivoakaan vielä muutama vuosi sitten. Kaikki nyt katsomaan, tässä ensimmäinen jakso: http://www.youtube.com/watch?v=MsScL3zBlwA

Suomitekstitykset löytyvät. Merkinnät(annotations) kannattaa laittaa pois päältä, ellet halua kesken jännittävimmän kohdan lukea "CLICK HERE FOR THE NEXT EPISODE!!" tyylisiä ilmoituksia.

Tämä viikko

2010-06-04T05:27:00.000-07:00

Kesä on vihdoin käynyt kunnolla päälle. Talvella kirosin lunta ja pakkasta, ja lyhyen tyytyväisyyden hetken jälkeen pääsen ulisemaan kuinka kamalaa helle on. No ei, oikeasti kyllä pidän kesästä, etenkin kesäöistä ja sateisista päivistä. Hellepäivinä voi istua sisällä varjossa lukemassa sarjakuvia.
Olen muuten pitkään miettinyt sarjakuvablogin perustamista, mutta en ole aloittanut. Kaikki projektini tuppaavat jäämään aina puolitiehen, joten en tiedä miten tuon kanssa kävisi. Mutta saatan mainostella nettisarjiksia tässä blogissa kun innostun.

Tällä viikolla on tapahtunut kaikkea mukavaa. Meeri oli täällä tiistaista torstaihin, ja aika meni nopeasti. Koska tykkään pelotella läheisiäni, pelasimme läpi pari lempikauhukohtaustani peleistä, eli Shalebridge Cradlen Thief - Deadly Shadowsista, ja Ravenholmin Half-Life 2:sta.

Katsoimme myös Watchmenin, ehkä tähän asti paras sarjakuvaleffa, ja Imaginarium of Doctor Parnassuksen.
Jälkimmäinen oli pitänyt jo pitkään nähdä, ja olen iloinen että katsoin sen juuri Meerin kanssa. Se herätti paljon ajatuksia, osa ennestään tuttuja pohdintoja ja osa aivan uusia. Leffan tuotantovaiheessa tapahtuneet vastoinkäymiset ja niiden yli selviäminen jotenkin sopi itse aiheeseenkin. Tarina oli saatava kerrottua vaikka kaikki tuntui menevän perseelleen. Johnny Depp, Colin Farrell ja Jude Law paikkasivat Heath Ledgerin keskenjäänyttä roolia loistavasti, ja lahjoittivat palkkionsa Ledgerin tyttärelle. :)
Parhaan roolin kuitenkin teki Tom Waits paholaisena. Juuri Meeri tutustutti minut hänen musiikkiinsa, ja nyt tuli hinku etsiä myös kaikki leffat joissa mies esiintyy.
Täytyy myös tutustua Terry Gilliamin tuotantoon paremmin, tämä kun taisi olla ensimmäinen hänen leffansa jonka näin. Meerin ja monien ystävieni suureksi harmiksi en ole ikinä ollut Monty Pythonin fani, mutta ainakin myöhempiä leffoja voisi tarkastella.

Tänään juhlistettiin kaverin lakkiaisia, ja huomenna juhlistetaan vielä vähän lisää. Näin myös pitkästä aikaa Tarmo Verenhukan esikuvaa ja varmistin että nimeä saa käyttää. :D Olen kirjoitellut vähän lisää tuosta maailmasta, yhdellä novellilla osallistuin usvan lyhytnovellikilpailuunkin, mutta jatkopaikkaa ei tullut joten julkaisen sen luultavasti täällä vielä joku päivä. Ellen sitten kokeile ensin lähettää johonkin lehteen, kauhean luottavainen en ole sen kelvollisuudesta, mutta kannattaa sitä kokeilla.
Tulevaisuudessa mahdollisen julkaisijan löytymistä hankaloittanee tosiaan se seikka, että tahtoisin julkaista kaikki tarinani myös netissä, ja tämä voi olla ongelma jos en sitten omakustannetta tee. Mutta sitä mietin sitten aikanaan, sitä ennen on paljon kehitettävää vielä.

Harvat lukijani saattoivat muuten panna merkille että poistin toiseksi uusimman blogauksen jossa raivosin eräällä nettisivulla saamaani ala-arvoista kohtelua. Yleensä en harrasta itsesensuuria, mutta toisaalta yleensä en myöskään harrasta raivoamista(ainakaan blogissa), ja oli tarpeetonta alunperinkään tehdä numeroa koko sotkusta. Jos nuoruuteni nörttinä on mitään opettanut, niin sen että netissä tulee vähän väliä paskaa niskaan, ja takaisin heittäminen ei auta muuta kuin kasvattamaan paskan kokonaismäärää.
On eri asia puolustaa itseään ja mielipidettään, kuin ylläpitää kaunaa jonkin merkityksettömän solvauksen takia. Niinpä keskitynkin jatkossa raivoamaan vain asioista joilla on väliä ("yhyy Ninja Gaiden on vaikea") turhien asioiden ("yhyy joku sanoi ilkeästi") sijasta.

Loppuun vielä linkitystä, Half-Life 2 aiheinen sarjakuva joka on tehty itse pelimoottoria hyväksikäyttäen: Concerned: The half-life and death of Gordon Frohman Luin sen eilen loppuun, ja nyt on kova etsintä menossa jonkin peliaiheisen huumorin löytämiseksi.

Matkapäiväkirja 5

2010-05-23T10:58:00.000-07:00

Kotona taas. On pitänyt kirjoitella jo muutaman päivän ajan, mutta on ollut niin paljon kaikkea ettei ole ehtinyt. Ja nyt väsyttää. :) En muista mistä piti kirjoittaa, paitsi että oli todella hienot kolme viikkoa. Tuntui omituiselta palata kotiin niin pitkän ajan jälkeen. Tietokoneeni ruutu näytti yhtäkkiä ylleni kurottuvalta ja uhkaavalta kun olin tottunut Meerin läppäriin. Tsekatkaa muuten myös hänen uunituore bloginsa: Post-Mortem Vanity Askartelua, valokuvia, ja kaikkea muuta hänen suurenmoisia hengen- ja kädentuotteitaan. :)

Olisi vielä niin paljon mistä olisi voinut kirjoittaa, mutta tällä hetkellä olen äärimmäisen väsynyt. Kolme viikkoa normaalia unirytmiä tosin meni kuin vettä vain, nähtävästi Meerillä on minuun tervehdyttävä vaikutus. Mutta tavallaan oli myös ikävä omaa arkeani, johon kuuluu pitkiä unia ja vielä pidempiä valvomisia.

Vaan Helsinkiin tulee varmasti palattua vielä kesän aikana, ja sitten kirjoitan lisää!

Matkapäiväkirja 4

2010-05-15T12:45:00.000-07:00

To 13. päivä meidät herätteli ulkoa kantautuvat jumputus ja Tuomari Nurmiota muistuttava raakkuva laulu. Toukopuistossa oli jokin konsertti meneillään, joten lähdimme sinne istuskelemaan, laukussa inkivääriolutta. :)

Eilen 14. päivä näin kaupungilla sielusisartani. Molemmat suunnilleen yhtä outoja Helsingissä, eksyimme vähäksi aikaa, ja löysimme sitten takaisin kamppiin jossa pyörimme loppuajan. Istutimme kumpainenkin oman puun NRJ:n kampanjassa, ja kauniit lehmät jakoivat meille jäätelökuponkeja.

Illalla kävimme Meerin kanssa Hakaniemen pilailupuodissa hakemassa tarvikkeita zombiewalkia varten. On pitkään pitänyt ostaa palloja jonglöörauksen harjoittelua varten, ja sieltä löytyi niitäkin. Ostin myös poit, niidenkään kanssa en osaa vielä yhtään mitään, mutta luulisi että nunchakutaidoista on vähän hyötyä.
Myyjät olivat tosi auttavaisia ja antoivat vinkkejä maskeeraukseen.

Tänään oli zombiewalk. Meerin kaveri Joni tuli tänne ja muunnuimme zombeiksi. Ratikassa joku mukava partamies ihmetteli ulkonäköämme, ja kerrottuamme tapahtumasta päätti itsekin lähteä zombeilemaan.
Minä olin aika huono zombi kun en ölissyt tai ilmeillyt, mutta laahustin ainakin.
Kotimatkalla käytiin kaupassa, ja kassaneiti innostui juttelemaan miten jonkun konsertin aikanakin kaupunki oli täynnä pelottavan näköisiä tyyppejä, jotka kuitenkin osoittautuivat mukaviksi asiakkaiksi. :)
Meillä ei ollut kameraa mukana, mutta otettiin jälkeenpäin pihalla kuvia:

Meeriä on kiva kantaa. :)

Näihin tunnelmiin:

Matkapäiväkirja 3

2010-05-12T07:32:00.000-07:00

Reilu viikko jo takana.

Olen hyvin kilpikonnamainen luonteeltani. Tulee yleensä hankala olo jos olen liian pitkään poissa kotoa, tai liian kaukana. Mutta tämä aika on mennyt todella hyvin. En olekaan muistaakseni ikinä ollut näin pitkään poissa kotoa, pöpilästäkin pistivät aina viikonloppulomalle. Vielä ei ole mitään hoppua, viihtynen niin pitkään kunnes Meeri kyllästyy katsomaan sänkistä naamaani. :)

Kauniimmasta puoliskosta puheenollen, sain eilen seurata kuinka hän työsti korua. Hämmennyn aina hänen kyvystään tehdä kaunista kaikesta mahdollisesta. En tainnutkaan tässä blogissa vaahdota eräästä naamiosta jonka häneltä sain. :>

Tänäänkin oli hyvä päivä. Olin nyt ensimmäistä kertaa yksin raitiovaunulla liikenteessä. Kävin keskustassa tapaamassa muuatta hyvää ystävää. Kiertelimme katuja ja kahviloita, ja minä töllistelin kaikkea ja inspiroiduin katulampuistakin, perkele, meillä päin ne ovat vain tasaisia tolppia mutta täällä nekin ovat hienoja. Olo oli kuin Twoflowerilla Ankh-Morporkissa.

Kertokaa muuten hei jos tiedätte kivoja kahviloita ja lounaspaikkoja täällä päin. Ei mitään ketjupuljuja, eikä ehkä myöskään mitään kimaltavia hienostopaikkoja, vaan sellaisia pieniä ja hiljaisia joista kukaan ei ole ikinä kuullutkaan. Ne ovat aina parhaita.

Matkapäiväkirja 2

2010-05-09T11:55:00.000-07:00

Eilen olin ensimmäistä kertaa elämässäni metrossa. Se on minulle iso juttu, vaikka sitä voikin verrata siihen että viihtyy tuijottaessaan pesukoneen pyörimistä. Näin myös ensimmäistä kertaa meren ollessamme matkalla Suomenlinnaan. Kaikki kuvat ovat Meerin ottamia.

Yksinäinen lumiukko.

Luolat olivat kivoja, mutta te kaikki muut olette varmasti nähneet ne jo kymmeniä kertoja joten ehkä en vaahtoa niistä sen enempää. :) Mutta minulle se oli ensimmäinen kerta, ja lienee sanomattakin selvää että inspiroiduin maisemista valtavasti. Puolivälissä en enää nähnyt mitään koska ajatukseni olivat kääntyneet sisäänpäin, ja havahduin vasta satamassa.

Yritin kahdesti, mutta sain vain 31 ja 32, "nopea." Ei tyydyttänyt ylpeyttäni. :(

Tänään kävimme tsekkaamassa Ofelia Marketin kulttuuritalo Gloriassa. Paljon näyttäviä vaatteita ja ihmisiä, jopa pari joiden tyylistä ihan oikeasti pidin. Olin tuntea itseni vähän ulkopuoliseksi nuhjuisessa takissani ja olkalaukuissani, puhumattakaan luontaisesta epäluulostani kauniita ja näyttävästi pukeutuvia ihmisiä kohtaan. Mutta Meeri ja hänen ihastuttavat ystävänä ankkuroivat minut todellisuuteen, ja muistuttivat että voi olla kaunis ja näyttävä ja kiva. ^^
Meeri on muutenkin rikkonut paljon ennakkoluulojani. Muodostan yhä liian helposti vaikutelman ulkoisten seikkojen perusteella, ja alas, joskus kun emme vielä tunteneet, olisin saattanut pitää häntä pinnallisena koska hän on niin jännittävä ja värikäs. Koska älykkyys ja syvällisyys on vakavanaamaisten kravatti-ihmisten juttu, tai ainakin sellainen käsitys on elänyt jossain syvällä tylsässä mielessäni. Joskus on kivaa olla väärässä; tyttöystäväni on oivaltavimpia ja älykkäimpiä ihmisiä joita tunnen sen lisäksi, että on taiteellinen ja inspiroiva. :)

Ofelian jälkeen kahvihammastani kolotti, ja menimme Mbariin, jossa oli hyvää espressoa, ja lisäksi muuan suurenmoinen laite eli sarjakuva-automaatti. Meeri valitsi minulle sarjakuvan nimeltä Changing Dream. Siinä oli mukana blogin osoite, joten linkattakoon sekin :) http://banapiti.blogspot.com/

Matkapäiväkirja 1

2010-05-04T02:16:00.000-07:00

Piileskeltyäni suurimman osan nuoresta aikuisiästäni nimettömäksi jäävässä pikku kotikaupungissani, räytyvä sydän pakotti minut lähtemään Maailmalle. "Maailma" merkitsee minulle kaikkea mikä on muutamaa kymmentä kilometriä kauempaa kotoani, tässä tapauksessa rakastettuni kotiympäristö Helsinki.

Helsinki, tuhansien ihmeiden kaupunki. Totisesti, pienessä navettakylässä kasvaneelle minulle täällä on ihmeteltävää joka kulmalla. Uskotteko että olin eilen ensimmäistä kertaa elämässäni raitiovaunun kyydissä? Se oli elämyksellistä! Olen halunnut raitiovaunuun siitä lähtien kun luin Viivi Hyvösen kirjan Apina ja uusikuu, jossa kyseinen liikenneväline näyttäytyi hyvin tunnelmallisena ja jännittävänä.

Metrojakin täällä kuulemma on! Kautta isovanhempien, jos joskus selviän takaisin kotiin, ehdotan kunnanvaltuustolle että rakennamme meillekin tällaisia ihmeitä. Minut luultavasti poltetaan kerettiläisenä, mutta ideat jäävät porisemaan ja kenties jonain päivänä sivistyksen valo paistaa siihenkin risukasaan.

Tällä hetkellä siemailen kahvia ja ihastelen Meerin sisustusta, joka hämmästyttää ja ihastuttaa minua vielä enemmän kuin kaupungin ihmeet, mutta kotoisammin ja lempeämmin. Kaikkialla minne katson on jokin yksityiskohta joka alkaa heti kertomaan tarinoita. Silmät ja tyhjät silmäkuopat tuijottavat minua.

Näihin tunnelmiin.

2010-03-12T07:41:00.000-08:00

Olen rakastunut.

Joku ilkeämielinen voisi huomauttaa että eipä kestänyt kauaa aiemman suhteen päättymisen jälkeen. Huomautelkoot. Haluan silti vaahdota tästä maailmalle. :) (Vaahtoamiseni tulee myöhässä, koska olin reilun viikon kipeänä enkä saanut mitään selkeää tekstiä irti.)

Elämäni on viime aikoina tuntunut romanttiselta hömppäleffalta.(hömppä ei ole minun kirjoissani negatiivinen sana) Ymmärrämme toisiamme niin täydellisesti. Minulla on vaikea paikka yrittää pitää tämä teksti tyylilleni ominaisen koruttomana, kun tahtoisin makeilla ja täyttää sen <3 merkeillä ja hymiöillä, ja hössätä kuin ensi-ihastumisen kokenut teini. :'D En ole ehkä ikinä ollut näin pitkän aikaa kerrallaan tällaisessa onnellisuuspöllyssä.

Asiasta toiseen, ennen suurta elämänmuutostani ennätin liittyä jyväskyläläiseen ASS-sinkkuseuraan.
En ole lainkaan pahoillani että sinkkuuteni päättyi, vaikka vasta perustettu seura olikin tosi mukava. Seuratkaa linkkiä jos kiinnostaa. :)

Uusia kuvia

2010-02-06T10:00:00.000-08:00

Tilasin varustelekasta pari uutta manttelia, sekä huuto.netistä huopahatun. Tänään ei nyt sattunut mukaan kuin toinen mantteleista, lisää kuvia tulee kun saan kameran kähvellettyä takaisin veljeltä.

Löytyi myös hyvin vanha koulukuva, olisikohan 8. luokalta:

Ahhah mikä kellotornin kolistelija. :D Olin myöhäiseen teini-ikään asti tosi laiha ja luiseva, ja sitten yhtäkkiä muutuin köntykseksi. Inhosin pitkään ulkonäköäni, mutta toisaalta voisin olla rumempikin.(lue: vähemmän tyytyväinen ulkonäkööni)
Olen myös tyytyväinen että en jäänyt ihan hirveän pieneksi. Olen luonteeltani nörtti hissukka, mutta romuluinen ulkomuoto tarjoaa ikäänkuin jonkinlaista suojaa jonka taakse piiloutua. Irvistän, ja uhkaava vihollinen saattaa hetken aikaa pitää minua pelottavana! Parhaassa tapauksessa illuusio kestää tarpeeksi pitkään jotta ehdin paeta tai keksiä nerokkaan juonen.

Lisää kuvia määrittelemättömän ajan päästä.

Kohti isovelivaltiota

2010-01-28T18:06:00.000-08:00

Half-Life 2 sai minut miettimään dystopisia isoveli-maailmoja, ja että mitä jos olisin itse sellaisen johtaja. Miten saisin rautaisen otteeni mahdollisimman lujaksi.

Pidän perinteisistä pahoista lordeista, mutta oikeasti en saisi olla pelottava johtaja. Minun pitäisi olla turvallinen ja luotettava. Kansalaisten täytyisi tuntea että heidän asioistaan päättää joku joka haluaa heidän parastaan.

Tajusin että ennen kuin voin täyttää kadut kasvottomilla sotilaspoliiseilla, on yhteiskuntaa vähän muokattava uudistuksia varten. Kansalaisoikeudet ja vapaudet joutaisivat tietty vittuun. Niitä ei kuitenkaan voisi karsia kaikkia heti paikalla, vaan vähän kerrallaan ja perustellusti.

Maailma on ikävä paikka. On sotia, terrorismia ja ihmiskauppaa. Antaa median toitottaa niistä täydellä teholla ja tehdä ihmiset pelokkaiksi. Sitten, kun tulee aika lisätä valvontaa ja poistaa oikeuksia, annetaan ymmärtää että nämä toimenpiteet ovat välttämättömiä noiden kamalien uhkien torjumiseksi.

Lisätään ensiksi valvontakameroita julkisille paikoille, ja aletaan samalla työstämään sormenjälki- ja DNA-rekisteriä joka kattaa kaikki kansalaiset. Kaikilta tv-kanavilta ja kaupungin keskustan suurista ruuduista näytetään lähetys jossa minä, Johtaja, keskustelen asiantuntijoiden kanssa siitä miten tämä parantaa turvallisuutta ja ehkäisee terrorismia. Etukäteen valittuja vasta-argumenttejakin käsitellään ja ne kumotaan.
Pian tämän jälkeen valtiollinen turvallisuusorganisaatio lavastaa terrori-iskun, ja sitten pysäyttää sen viime hetkellä, kiitos lakimuutosten. Tästä uutisoidaan näyttävästi.
Valeisku kuitenkin "paljasti" haavoittuvaisuuden järjestelmässä. Terot olivat naamioituneita! Loogisesti aletaan ajamaan lakia joka kieltää yleisellä paikalla naamioitumisen. "Miksipä rehellisen kansalaisen täytyisikään peittää kasvonsa?" kysyn minä, herra Johtaja hymyillen tv-lähetyksessä.

Valvonnan ja erinäisten rekisterien lisääminen mahdollisimman kattavaksi tapahtuu pikkuhiljaa. Taloyhtiöille ja ostoskeskuksille annetaan lupa ja kannustetaankin oman videovalvonnan järjestämiseen. Valtio voi jopa tukea tätä rahallisesti. Tulevaisuudessa kaikki nämä yksityiset valvontaverkot liitetään osaksi valtiollista kaikenkattavaa järjestelmää, joka vielä tässä vaiheessa koostuu vain julkisten paikkojen ja maanteiden valvonnasta. Satelliitit pyritään myös ottamaan mahdollisimman tehokkaasti osaksi valvontaverkkoa.

Internet, siinä vasta uhka järjestykselle. Onneksi sitä vastaan löytyy kortteja vaikka kuinka, niin ettei oikein tiedä mistä aloittaisi.
Otetaan ensiksi vaikka lapsiporno, koska voidaan turvallisesti arvioida että suunnilleen kaikki vastustavat sitä. Perustetaan internet-suodattimia ja lisätään netin valvontaa. Televisiolähetyksessä asiantuntijat kertovat miten nämä muutokset auttavat lapsipornon torjumisessa. Muutosten vastustajat on helppo leimata tunnepohjaisella argumentoinnilla. "Haluatko että lapsipornoa on kaikkien saatavilla?! Taidat olla itse pedofiili!"

Tärkein askel on tehdä suodatin mahdollisimman kattavaksi ja vaikeaksi kiertää. Rikollisethan sen kiertävät joka tapauksessa, eikä suodattimesta ole oikeasti hyötyä väitettyyn tarkoitukseen, mutta sillä ei ole merkitystä. Lopullisena tavoitteena olisi saada koko internet kontrolliin, mutta se on vielä vuosien työn päässä.
Kunhan suodatinjärjestelmä on luotu, voidaan listaa laajentaa väitetyistä lapsipornosivuista kaikkeen muuhunkin ei-toivottuun materiaaliin, kuten väärinajattelijoiden blogeihin. Vielä toistaiseksi nekin lisäykset täytyy perustella jollain heppoisella tekosyyllä, mutta tulevaisuudessa voidaan sensuroida perustelematta mitä huvittaa.

Piratismi on vähän vaikeampi nakki. Se ei herätä yhtä voimakkaita tunteita kuin lasten hyväksikäyttö, minkä lisäksi hyvin harva enää uskoo väitteisiin piratismin haitallisuudesta. Se on kuitenkin liian hyvä kortti jättää käyttämättä. Lisää asiantuntijoita suoltamaan faktoja ja "kumoamaan" argumentteja ilman että kukaan pääsee edustamaan vastapuolta. Paitsi ehkä joku palkattu asiantuntija.
Tuodaan lähetykseen myös artisteja - sekä vähän tunnettuja että menestyneempiä - ja annetaan heidän kertoa omin sanoin kuinka piratismi on vaikeuttanut heidän työtään ja tehnyt elämästään helvettiä. Tästä pikku näytelmästä maksetuilla palkkioilla he elävätkin sitten loppuelämänsä herroiksi. (myöhemmin he voivat kiittää menestyksestään piratismia vastaan säädettyjä lakeja)
Antipiratismin varjolla yksityiset organisaatiot saavat poliisin oikeuksia hyökätä ihmisten koteihin ja takavarikoida epäillyt tietokoneet. Tämä antaa samalla kätevästi pohjaa tulevaisuudessa tapahtuvalle organisaatioiden ja valtion yhdistymiselle.

Sananvapautta vastaan taistellessa täytyykin olla tarkkana, sillä ihmiset tuppaavat pitämään kynsin ja hampain kiinni tuosta oikeudesta. Se onkin siis karsittava asteittain.
Ensin kielletään "rasismi". Rasismin käsite jätetään laissa tarpeeksi laveaksi että sitä voi soveltaa mahdollisimman helposti. Tätä on helppo perustella, ja se antaa kuvan että haluamme luoda tasavertaisen maailman jossa ei ole syrjintää.

Aletaan laatimaan listaa kielletyistä aiheista. Ensiksi tietysti pomminteko-ohjeet, huumeidenviljelyohjeet, yms. laittomuudet joiden kieltoa on helppo perustella. Myöhemmin, paljon myöhemmin, tulee listalle myös "kumouksellisen ajattelun tukeminen" ja muut aiheet joita on vielä tässä vaiheessa hankala perustella.

Väärinajattelijoiden blogit ovat aika vaikea pala. Niistä eroon pääseminen tulee kestämään tuskallisen pitkään, jona aikana he voivat levittää paljon kiusallista valtionvastaista propagandaa. Yksi ratkaisu voisi olla soluttaa omia yhteiskuntatieteiden asiantuntijoita blogosfääriin levittämään oikeanlaista ajattelua. Lopulta blogit on kuitenkin saatava kokonaan kuriin, esimerkiksi pakottamalla blogaajat rekisteröitymään.

Kansalaisjärjestöt voivat myös olla kiusallisia. Heillä on usein yksityishenkilöitä enemmän resursseja, ja he voivat olla tehokkaita sekä internetissä että sen ulkopuolella. Järjestöjä on siis pidettävä tiukasti silmällä, ja niiden toimintaa vaikeutettava erilaisilla veroilla ja säädöksillä. Myös rekisteröitymättömien yhdistysten muodostuminen on tehtävä mahdollisimman vaikeaksi, esimerkiksi kokoontumisvapautta rajoittavilla säädöksillä. Tästä pykälästä on myös hyötyä mielenosoitusten ehkäisyssä ja torjunnassa.(ks. mielenosoitukset)
Yhdistyksillä täytyy aina olla selkeä johto. Anarkistisia yhdistyksiä - joissa vastuu on jaettu kaikkien kesken - ei suvaita, koska se tekisi kontrolloimisesta liian vaikeaa. Johtaja-ajattelu on iskostettava kansaan jo ruohonjuuritasolla.

Mielenosoituksia ei voi kokonaan kieltää ainakaan aluksi, sillä kansan on saatava säilyttää valheellinen tunne että he voivat vaikuttaa asioihin muutenkin kuin äänestämällä.(silläkään ei saa olla liikaa vaikutusta. ks. demokratia)
Mielenosoituksiin on anottava lupa viranomaisilta. Mielenosoituksella täytyy olla yksi tai useampi vastuuhenkilö, jonka niskoille kasataan syy jos järjestyshäiriöitä tapahtuu. Tämä rajoittanee merkittävästi halua järjestää mielenosoituksia.
Luvattomat mielenosoitukset hajotetaan heti. Sopivalla uutisoinnilla voidaan antaa kuvaa että poliisi itse asiassa suojelee kansaa ja kaupunkia riehuvilta anarkisteilta. Luottamus järjestyksenvalvojiin lisääntyy.
Naamiointikiellosta on luonnollisesti vain hyötyä myös mielenosoitusten uhan torjunnassa.

Muiden vaikutuskeinojen poistuessa kansalle jää vielä äänestäminen ja ehdolle asettuminen. Ne ovat vaikutuskeinoja joita voidaan viralliseltakin taholta rohkaista, mutta niidenkin suhteen on oltava varuillaan.
Demokratia on parhaimmillaan silloin, kun ihmiset tuntevat voivansa vaikuttaa äänestämällä, mutta heillä ei ole oikeasti mitään vaikutusmahdollisuuksia. Suuret valtapuolueet esittelevät keskenään erilaisia arvoja, joista useimmat kansalaiset löytävät suosikkinsa. Todellisuudessa ei ole juurikaan merkitystä sillä, mitkä puolueet hallituksessa istuvat.
Demokratian pahin uhka on uusien, radikaalien puolueiden syntyminen. Tätä ei saa missään tapauksessa päästä tapahtumaan. Yhdistyslait ja internetin rajoittaminen palvelevat osaltaan tätä tarkoitusta. Uuden puolueen muodostuminen on tehtävä mahdollisimman hankalaksi. Vaatimukseksi voidaan asettaa esim. että uuden puolueen on kerättävä kohtuuttoman suuri määrä allekirjoituksia tietyn aikarajan kuluessa. Allekirjoituksia ei tietenkään saa kerätä internetin kautta.

Siltä varalta että joku puolue pääsisikin tästä huolimatta rekisteriin, voidaan eduskuntaan pääsyä rajoittaa äänikynnyksellä. Eli puolue tarvitsisi tietyn prosenttimäärän äänistä jotta voisi saada yhtäkään edustajaa. Tätä voidaan perustella sillä ettei haluta poliittisen kentän "pirstaloituvan". Asiantuntijat pääsevät taas esittämään näkemyksensä televisioruudussa. Vaalitukia ei myöskään jaeta tietyn suuruusluokan alittaville puolueille.

Yhteenveto:

Julkinen valvonta
Pakolliset rekisterit
Internet-sensuuri
Sananvapauden rajoittaminen
Kokoontumisvapauden rajoittaminen
Demokratian rajoittaminen

Näillä saadaan rakennettua hyvä pohja, mutta olemme silti vielä liian haavoittuvaisia kumouksellisille juonitteluille. Isovelivaltion peruskivi on nyt laskettu. Ensi kerralla alamme rakentamaan ihan tosissaan.

Barbaari Verenhukka

2010-01-11T05:48:00.000-08:00

edit: 09.03.2011
Olen kirjoittanut tästä tarinasta kokonaan uuden version joka ilmestyy pian julkaistavassa Valkoisessa URS-antologiassa. Juoni on pääpiirteittäin sama mutta teksti kokonaan uusi, näitä ei siis pidä sekoittaa keskenään. :)

Verenhukka on todellisen henkilön roolipelihenkilölleen valitsema nimi. Hänkin on barbaari. En tavoittanut häntä tänään pyytääkseni lupaa nimen käyttöön, mutta olen varma että hän ei pahastu.
--

Goljan kylä oli rakentunut samannimisen vuoren ympärille. Vuori itsessään kohosi keskellä saarta, joka oli kivenheiton päässä mantereesta. Maantieteilijöiden mukaan se oli omituinen paikka vuorelle, ja kaikkien muiden mielestä se oli vielä omituisempi paikka kylälle. Koko saarella oli vähän tasaisia alueita, joten talot oli jouduttu rakentamaan jyrkkään rinteeseen. Mutta kyläläisten mielestä se oli suurenmoinen paikka asua.

Yön tullessa Golja vaipui nukkumaan. Valot sammuivat yksi kerrallaan talojen ikkunoista. Kaikista paitsi yhdestä.
Ylimmäisenä ja muista erillään oli pieni ruma talonhökötys jonka ikkunassa lyhdynvalo paloi usein läpi yön. Lähemmäs astuva kulkija saattoi kuulla mekaanista naputusta ja ajoittain toistuvaa kiroilua. Ikkunasta sisään katsoessa saattoi nähdä epäjärjestyksen valtaaman huushollin, ja omituista laitetta hakkaavan murisevan hahmon.
Jos kurkistaisit ikkunasta sisään, hahmo saattaisi kääntyä ja ärähtää että hänellä oli töitä, eikä hän ehtisi antaa nimikirjoituksia.

Albus Omituinen repäisi sivun kirjoituskoneestaan ja otti vielä yhden kulauksen viinileilistä. Sitten hän korjasi silmälasiensa asentoa ja tutki tuotostaan. Hän oli saattanut barbaari Tarmo Verenhukan, voittamattoman sankarin, hyvin kiperään tilanteeseen, eikä tiennyt kuinka saisi tämän pelastettua uskottavasti. Tarmo oli verenhimoisten vihollisten ympäröimänä, ja hänen kätensä oli kahlittu rautaketjulla.
"Kenties jokin jumala astuu esiin ja pelastaa tilanteen", Albus puhui ääneen. "Jumala kirjoituskoneesta, sitä ei liene kukaan keksinytkään ennen minua. Olen nero."
"Miksi kukaan jumala niin tekisi? Epäuskottavaa." puhui uninen ääni jostain huoneen perältä.
"En kysynyt sinulta, Pithikos." Albus sanoi painokkaasti. "Mutta ehkä olet oikeassa. Tarmo ei tarvitse jumalia, hän on vahva, itsenäinen ja neuvokas. Ihan kuten minä." Tukahdutettu naurahdus kuului huoneen perältä, mutta Albus päätti olla kuulematta sitä. Hän jatkoi kirjoittamista.

Syvimmän helvetin rottademonit lähestyivät sankariamme kiirettä pitämättä. Paksut rautaketjut vangitsivat Tarmon käsivarret.
"Luovuta, Verenhukka, et voi mitenkään paeta." puhui demonien päällikkö, kauhea rotannaamainen olento.
"Teidän tässä pitäisi harkita pakenemista" sanoi Tarmo vailla pelon häivääkään äänessään. "Kunhan pääsen näistä ketjuista, saatte kaikki maistaa miekkaani."
Demoni nauroi. "Ja kuinka ajattelit vapautua, sinä tyhmä sonni?"
"Viivyttämällä teitä puhumalla tarpeeksi pitkään jotta ehdin heikentää ketjuja, kunnes voin tehdä näin..." sanoi Tarmo, ja hänen lihaksensa jännittyivät.
"Pysäyttäkää hänet!" Demoni komensi. Tarmo irvisti ponnistuksesta, ja ketjujen lenkit alkoivat antaa periksi. Lähimmäinen demonisoturi heilautti sapeliaan kohti barbaarin kurkkua, mutta tämä väisti ja isku osui heikentyneeseen ketjuun katkaisten sen.
"Ha haa!" karjahti Tarmo kun ketjut valahtivat lattialle hänen ympärillään. "Missä on miekkani ..."

Albus keskeytti kirjoittamisen. Barbaarin miekka oli pudonnut kun hänet vangittiin, ja hän oli perääntynyt liian kauas sen luota. Hän ei ehtisi saada sitä nyt. Albus otti toisen kulauksen viiniä, ja jatkoi kirjoittamista hetken mietittyään.

"Olette niin naurettavia vihollisia etten tarvitse edes miekkaani", Tarmo sanoi ja poimi ketjun maasta. Se oli paksuista lenkeistä taottu ja hyvin raskas, mutta väkivahvalle barbaarille ei tuottanut mitään vaikeuksia nostaa se ilmaan ja heiluttaa sitä laajassa kaaressa yläpuolellaan. Rottademonit perääntyivät pyörivän ketjun tieltä.
"Pelkurit!" Tarmo pilkkasi. Yksi demoneista rohkaistui syöksymään kohti, mutta ketju iski sen kallon murskaksi ja kietoutui sen kaulaan.
"Nyt! Hän on aseeton!" Demonipäällikkö huusi. Mutta Tarmo kiskaisi ketjun taas liikkeelle, ja demonisoturin ruumiin sen mukana. Improvisoitua asettaan käyttäen hän raivasi tiensä läpi demonilauman, kunnes saapui paikalle johon oli pudottanut miekkansa.
"Vihdoinkin." Tarmo mutisi tarttuessaan valtavaan miekkaan jota useimmat kuolevaiset eivät jaksaisi edes nostaa.
"Oletko valmis kohtaamaan ruman luojasi, senkin inhottava epäsikiö?" Tarmo sanoi demonien komentajalle.
"Suuri Gurdien ei ole ruma!" kirkui demonipäällikkö vetäessään esiin kaksi sapelia...

Albus mietti.

... kaksi liekehtivää sapelia.
Tarmo ja demonipäällikkö kävivät toisiaan vastaan mahtavasti karjuen. Barbaarin lumotusta taivasraudasta taottu teräs kalahti vasten demonin helvetissä taottuja sapeleita. Ketterä demoni väisteli valtavan miekan iskuja, ja sai välillä muutaman iskun perille barbaarisankariin. Mutta Tarmo Verenhukka oli saanut lisänimensä siitä ettei pienistä haavoista välittänyt, ja sitä paitsi liekehtivä sapeli poltti haavat välittömästi umpeen. Vain lisää arpia uroteoista kertomaan.
Vaan sitten demoni kompastui omaan häntäänsä. Tarmo käytti tilaisuutta hyväkseen ja iski miekkansa demonin vatsan läpi nauliten tämän maahan. Liekehtivät sapelit sammuivat.
Tarmo tarttui miekkaansa vetääkseen sen irti, mutta näytti kuin demoni olisi ollut sanomassa jotain. Tarmo kumartui lähemmäksi.
"Kirotkoon Gurdien sielusi... mutta taistelit hyvin. Oli kunnia... kaatua taistelussa suurta sankaria vastaan..." Demonin silmät lasittuivat.
"Kirottu olkoon sinunkin sielusi, ja olihan se hyvä taistelu." Tarmo sanoi lempeästi ja veti miekkansa irti. Hän tarkasteli liekehtivien sapelien tekemiä haavoja. Niillä kyllä irtoaisi kunnioitusta ja ihailua majatalossa. Tämän seikkailun jälkeen jonkun kauniin neidon ihailu tekisikin oikein hyvää.
Tarmo Verenhukka puhdisti miekkansa, ja lähti kulkemaan tietään kohti uusia urotekoja.

"Olen nero!" Albus riemuitsi. "Olen suurin koskaan elänyt kirjailija!"
"Annas kun arvaan" kuului ääni nurkasta. "Tarmo rikkoi ketjut lihaksillaan, taisteli paljain käsin tiensä miekkansa luo, kävi taistelun demonien johtajan kanssa ja ansaitsi uusia arpia ja mahtavan aarteen?"
"Ei paljain käsin vaan ketjulla. Ja ei aarretta tällä kertaa. Huomaatkos, en toista itseäni". Albus sanoi. "Ja nyt nouset ylös sieltä ja lähdet viemään tämän kustantajalleni."
Pithikos huokaisi raskaasti. "Se on kävelymatkan päässä. Sinulle tekisi hyvää liikkua joskus itsekin vähän."
"Olen liian humalassa, ja siellä on pimeää ja kivikkoista. Voisin katkaista jalkani! Haluatko todella että katkaisen jalkani? Kaiken sen jälkeen mitä olen tehnyt, sinä sydämetön olento ..." Albuksen ääneen alkoi hiipiä itsesäälin sävy. Pithikos tiesi kokemuksesta että valitukselle ei tulisi loppua jos hän antaisi kirjailijan päästä vauhtiin, joten hän nousi ja venytteli siipiään.
"Ja kun nyt kerran olet lähdössä ulos, käy samalla hakemassa lisää viiniä. Jos isäntä valittaa, sano että voin maksaa kun uusi kirja tulee huomenna." Pithikos murahti ja sulloi paperit laukkuunsa.
"Tuleeko mieleen vielä mitään muuta?" hän kysyi sarkastiseen sävyyn.
"No itse asiassa voisit käydä vielä..." mutta ruskeakarvainen apina oli jo hypännyt ikkunasta ja levittänyt siipensä.
"Muista viini!" Albus huusi hänen peräänsä, mutta Pithikos lensi jo kaukana.
Kiittämätön apinaolento. Albus tarjosi hänelle kodin ja ruokaa, ja maksoi jopa palkkaakin, niin kuin siinä ei muka olisi tarpeeksi palkkiota että sai palvella maailman parasta kirjailijaa. Tai ainakin myydyintä. Parhaudesta oltiin montaa mieltä. Kriitikoiden mielestä Verenhukan seikkailut olivat itseään toistavaa roskaa joka upposi yleisöön koska siinä oli väkivaltaa ja romantiikkaa, ja koska kaikki halusivat tuntea itsensä Verenhukan kaltaiseksi sankariksi.
"Pääasia että raha virtaa", ajatteli Albus.

Kirjakustantamo sijaitsi Goljavuoren toisella puolen. Päätoimittaja, pyöreä pieni mies nimeltä Karpó, oli ollut nukkumassa toimistolla kun Pithikos koputti ikkunaan. Hän kuitenkin tanssi riemusta kun näki mitä Pithikoksella oli tuotavanaan. Kirjallisuus oli Goljan tärkein vientituote, ja etenkin Verenhukan seikkailujen kaltainen yleisöön menevä helppolukuinen seikkailuviihde - tai halpa kioskiroska kuten Pithikos sitä kutsui - sai rahaa virtaamaan kassaan.
Kotimatkalla Pithikos muisti viinin, ja lensi tavernan pihaan. Oli työviikko ja suurin osa kyläläisistä nukkui kotonaan, mutta taverna oli silti aina auki myöhään yöhön. Vain pari vanhaa miestä istui pöydässä pelaamassa lautapeliä kun Pithikos astui sisään. Hän nyökkäsi miehille tervehdykseksi.
"Pithikos, lentävä ystäväni" isäntä Armando tervehti. "Tulitko maksamaan sen retkun velat?"
"Tulin kasvattamaan niitä." Pithikos sanoi pahoitellen. "Mutta hän maksaa kyllä pian, uusi kirja meni juuri painoon."
"Ah, lisää mielikuvituksetonta väkivaltahömppää" Armando totesi nyppien viiksiään. "En tiedä mitä poikani näkee niissä kirjoissa. Mutta kaipa lapset tarvitsevat sankaritarinoita yhtä paljon kuin me aikuiset viiniämme, mm?"
"Itse pidän enemmän pähkinäviinasta, mutta tiedän mitä tarkoitat." Pithikos sanoi asetellessaan viinipulloja laukkuun niin etteivät ne kolahdelleet toisiaan vasten.
"Pidän huolen että Albus maksaa heti kun saa rahat" hän sanoi ja heilautti kättään hyvästiksi. Ulos päästyään hän ponnisti hypätäkseen lentoon, kun joku huusi hiljaa: "Pithikos!"
Pithikos katsoi ylös. Felip, tavernanomistajan poika heilutti hänelle ikkunasta. Pithikos loikkasi ikkunalaudalle.
"Hei, Felip. Eikö sinun pitäisi olla nukkumassa?"
"Näin sinun lähtevän kohti kustantamoa aiemmin!" Felip oli pullea poika joka piti ehkä liikaakin äitinsä laittamista ruoista joista taverna tunnettiin. "Uusi seikkailu on tulossa, eikö olekin?"
"Se menee painoon huomenna." Pithikos olisi tahtonut lisätä että uusi romaani oli yhtä tyhjänpäiväinen kuin kaikki aiemmatkin, mutta Felip piti niistä jostain syystä.
Poika riemuitsi uutisista melkein yhtä paljon kuin kustantaja. "En malta odottaa! Voi kunpa voisin olla kuten sankarini."
Pithikos silmäili pojan huonetta. Kirjahyllyt olivat täynnä Verenhukan seikkailuja ja muita halpoja sankariromaaneja. Seinillä oli piirustuksia barbaareista, sekä aito miekka jonka kylän seppä oli pojalle takonut syntymäpäivälahjaksi.
Pithikos olisi halunnut sanoa että taisteleminen ei ole niin hohdokasta kuin miltä se kirjoissa näyttää. Sota jättää monenlaisia arpia. Jotkut eivät näy, mutta muistuttavat olemassaolostaan ikuisesti.
Mutta Felip oli vasta poikanen. Kaipa hän tuossa elämänvaiheessaan tarvitsi esikuvaa joka antaisi intoa kasvamiseen, olkoonkin tuo esikuva sitten epärealistinen ja fiktiivinen barbaarisankari.
"Taidan kuulla kuinka Albus valittaa viininpuutteesta johtuvaa päänsärkyään." Pithikos sanoi. "On mentävä. Yritä saada nukuttua Felip!"
"Hei sitten Pithikos!" Felip vilkutti lentävän apinan perään. Hän sulki ikkunan ja kääntyi katsomaan kuvia seinällään. Vielä jonain päivänä hänkin olisi suuri sankari, ja tekisi mahtavia urotöitä.
Felip nosti miekan seinältä. Hän jaksoi vaivoin pidellä sitä kaksin käsin, saati sitten heiluttaa hurjasti kohti loputtomia vihollislaumoja. Hänen olisi vahvistuttava voidakseen tulla sankariksi. Felip nosti miekan takaisin seinälle ja kävi sänkyyn makaamaan. Vielä jonain päivänä...

Vegaanista mättöä

2010-01-08T13:02:00.000-08:00

Kuluneella viikolla sain vihdoin ja viimein makua siihen kauheaan soijarouheeseen. Häränlihafondilla... mikä vähän söi ideaani tehdä hyvää lihatonta ruokaa. Olkoonkin että sitä oli siinä vain häviävän pieni määrä. Mutta! Tänään päätin tehdä ihan kunnon vegaanista pöperöä, enkä sitä tavallisinta makaroni-ketsuppi tai nuudeli-tomaattimurska möösiäni, vaan sellaista joka saisi Gordon Ramsaynkin heittämään kauhansa naulaan ja ryhtymään vaikka näyttelijäksi, koska hän ei voisi ikinä ylittää tuotostani.

Räjäyttävä mössöni sisältää seuraavia ainesosia, jotka on vaivoja säästämättä tuotu eteeni maailman syrjäisimmistä kolkista.(ruokakauppaketjujen toimesta...)

Sekalaisia pakastevihanneksia kahdesta eri pussista (en muista mitä niissä oli. ai että pitää palelluttaa kädet ja katsoa? no okei: porkkana, herne, herkkusieni, maissi, paprika, hillosipuli, purjo, mungopavun itu, herne, valkokaali, kukkakaali, bambunverso, paprika, puunkorvasieni, herkkusieni, herneenpalko.)
Soijarouhe
Riisi
Kookoskerma
Mausteita

Kiva tämä listausominaisuus, luo ammattimaisuuden tunnetta. Krhm, sillä olenhan ammattilainen. En olekaan kertonut seikkailuistani kokkikoulussa? Siihen liittyi taistelua ja pilvenpolttoa, sekä paljon nukkumista. Mutta toiseen kertaan.
Paistoin siis kasvikset rapsi- ja auringonkukkaöljyssä.(ei mitään kulinaristista syytä moiseen yhdistelmään, yritän vain käyttää molemmat pullot pois ennen kuin vanhenevat) Samaan aikaan liotin soijarouhetta liemessä jossa oli rosmariinia, salviaa, inkivääriä, sekä sienimaustekuutio(noh, kolmanneskuutio, ovat liian suolaisia makuuni) jonka ostin punnitse & säästä kaupasta, koska en kehdannut lähteä ostamatta mitään kun myyjä oli niin mukava.(vaikka olikin veloittaa minulta 200 000 kassakoneen vian takia.)
Kasvisten poristua riittämiin kaadoin sekaan purkillisen kookoskermaa, sekä rouhittua saksanpähkinää.

Tällä välin riisi oli kiehumassa. Oli tarkoitus käyttää soijarouheen liottamisesta ylijäänyttä lientä riisin keittämiseen, mutta unohdin ja kaadoin sen vahingossa pois.
Lopuksi heivasin riisit samaan pannuun muiden ainesten kanssa, koska ruoanlaitto-oppiini kuuluu kaiken sekoittaminen yhdeksi sörsseliksi.

Hmm hmm. Hyvää tuli, tosin kookos ei maistu minun makuuni tarpeeksi. Niille jotka pitävät kookoksen makua liian päällekäyvänä, tämä sopisi varmasti paremmin. Haha, mitäs nyt sanotte, herra Ramsay?

Kaveriparka on ihan vimmoissaan. Ei sitä joka päivä tule tuntemattoman maallikon päihittämäksi. No, toivottavasti hän pärjää paremmin uudella urallaan.

Vaan jo riittää lässytys ja on aika mässyttää. Koska syöminen ilman seuraa - olkoonkin se elävä henkilö tai jokin fiktiivinen tarina - ei kerta kaikkiaan ole mahdollinen ajatus, alan katsomaan muuan elävän jumalan uusinta mestariteosta nimeltä Ponyo.

Maailmanlopun kirjasto

2009-12-30T13:23:00.000-08:00

Kirjat olivat poissa. Taskulampun punainen valo pyyhki vain tyhjiä hyllyjä.
Tämä oli jo kolmas tyhjä kirjakauppa tässä kaupunginosassa.
Tietysti kaikki kaupat ryöstettiin ennen pitkää. Aivan ensiksi olivat menneet kallista elektroniikkaa ja kodinkoneita kauppaavat myymälät. Pian sen jälkeen, kun tilanteen lopullisuus ymmärrettiin, ruoka- ja päivittäistavarat nousivat tärkeimmäksi kohteeksi. Vasta kaiken muun loputtua laumat hyökkäsivät tyhjentämään jäljellä olevia liikkeitä: kirpputoreja, antiikkikauppoja... ja kirjakauppoja.
Toisin kuin muut myymälät ja muissa kaupungeissa näkemäni kirjakaupat, nämä oli tyhjennetty siististi. Yhtäkään irtonaista sivua ei lojunut lattialla.

Olin jo lähdössä, kun lamppuni valo kulki tiskin yli ja katseeni tavoitti jotain. Menin lähemmäs ja poimin pöydältä kulmikkaan kiven. Se oli hiottu sileäksi, ja kulmat oli pyöristetty. Olin nähnyt tämänkaltaisia kiviä käytettävän ennustamiseen. Yleensä niihin oli kaiverrettu riimuja, mutta tämä kivi oli tyhjä.
Minusta tuntui että kivi oli jätetty tänne tarkoituksella, kuin maksuksi, joten laskin sen takaisin tiskille. En ollut tutkinut aiempia kauppoja kovin tarkasti, mutta olin varma että löytäisin niistäkin samanlaiset kaivertamattomat riimukivet.

Yö alkoi jo kylmenemään ulkona. Minun olisi jo pitänyt etsiä suojaa, mutta kadonneet kirjat kiehtoivat mieltäni. Päätin vilkaista vielä kaupungin kirjastoa.

Pidin taskulampun suljettuna varmuuden vuoksi. Olin todennäköisesti yksin, ja muut satunnaiset kulkijat tuskin uhkaisivat henkeäni, mutta ei ollut mieltä herättää turhaa huomiota. Kuu valaisi kompassiaukiota jonka jouluvalot eivät olleet palaneet enää hyvin moneen vuoteen.
Katselin kun tuuli pöllytti lunta aukion yllä, vuoroin peittäen ja paljastaen osia katukiveyksestä. Kuin se olisi yrittänyt verhota sitä kankaaseen jota oli liian vähän peittämään koko katua.
Puuterimainen lumi muodosti ilmaan nopeasti katoavia kuvioita. Olin erottavinani ihmishahmoja lumipyörteiden seassa. Niiden seuraaminen oli yhtä vaikeaa kuin yrittäisi seurata jonkun kasvoja väkijoukon seasta; pian ne taas katosivat vilinään.

Kävelin keskelle kompassia. Hahmot pyörteilivät ympärilläni, ja olin kuulevinani myös ääniä tuulen ulinan seasta. Puolikkaita sanoja juuri kuuloaistin rajamailla. Suljin silmäni.
"Anteeksi, nuori mies." joku sanoi takaani.
"Hmm?" Minua puhutellut mies oli pukeutunut paksuun toppatakkiin, ja selässään hänellä oli täpötäyden näköinen rinkka.
"Minulta puuttuu vielä 50 senttiä, tuota.." mies epäröi, "ollakseni rehellinen, viinipullon hinnasta."
"Tietysti, odottakaa hetkinen." Kaivoin taskuani jonka pohjalle yleensä olin unohtanut kolikon tai pari.
"Kas tässä" sanoin ja ojensin kolikkoa miestä kohti. Hän hymyili helpottuneena, ja katosi. Vain puuterimainen lumi pyörteili paikassa jossa hän oli juuri seissyt.

Seisoin pitkän aikaa liikkumatta, pidellen kolikkoa ojennetussa kädessäni. Aukiolla ei ollut ketään minun lisäkseni. Tuuli vaikeni hetkeksi, ja lumi laskeutui maahan.
Laskin kolikon kompassin keskuskivelle, ja lähdin jatkamaan matkaa.
Takanani tuuli ja lumi jatkoivat menneiden aikojen imitoimista.

Kiersin ensin kirjastorakennuksen ympäri. En nähnyt valoja, mutta joku oli pitänyt rakennuksesta huolta. Rikotut ikkunat oli korvattu laudoilla.
Nousin pääovelle vievät portaat. Oven lasiruudut oli niinikään paikattu, ja itse ovi oli lujasti lukossa. Tartuin kahvaan.
Oli aurinkoinen kevättalvi, ja ihmisiä kulki sisään ja ulos kirjastosta. Pidin ovea auki kun nuori mies ja nainen kävelivät ulos ohitseni. Mies puhui innokkaasti pulputtaen ja käsiään levitellen eikä edes nähnyt minua. Nainen katsoi minuun ja hänen silmissään välähti tunnistamisen pilkahdus, mutta olin jo mennyt sisään ja ovi sulkeutui takanani. Oli taas kylmä ja pimeä, ja ihmiset olivat poissa. Ovi oli lukossa.

Sisällä oli hyvin pimeää. Ikkunat olivat tukossa, joten kuunvalokaan ei päässyt sisälle. Tunnustelin hetken hiljaisuutta ennen kuin sytytin taskulampun.
Kirjoja kaikkialla. Hyllyt olivat täynnä, ja niitä oli myös pinottu siististi pöydille. Astelin ääntäkään päästämättä tutkimaan tarkemmin.
Lähes kaikista kirjoista oli useampia painoksia. Kirjakauppojen varastot olivat ilmeisesti päätyneet tänne. Keskeltä huonetta nousivat portaat ylempään kerrokseen. Siellä oli todennäköisesti lisää kirjoja. Portaiden toiselta puolelta kajasti heikkoa valoa.

Eräällä pöydällä paloi öljylamppu. Turvallisen matkan päässä lampusta lepäsi avoin kirja, sekä liimapullo, lankaa, ja muita tarvikkeita.
Kävelin lähemmäs. Liimapisara kiilteli pöydällä. Se ei ollut vielä kuivunut, mikä tarkoitti että...
En ollut kuullut ääntäkään. Levitin käteni hitaasti näkyviin ja sanoin rauhallisella puheäänellä: "En tullut pahoissa aikeissa."

Hiljaisuus jatkui. Käännyin hitaasti ympäri pitäen lampun valokeilan alhaalla. Portaiden luona hämärässä seisoi hahmo.

"Miten pääsit sisään? Oven pitäisi olla lukossa." Naisen ääni.
"On yhä. En rikkonut mitään." Osoitin lampulla ovea kohti. "En tullut ryöstelemään. Olin vain utelias tietämään mihin kaikki kirjat ovat kadonneet."
"Kirjat ovat nyt turvassa." nainen sanoi. "Olen tuonut tänne kaikki löytämäni. Maailmassa on enää harvoja jotka ymmärtävät niiden arvon. Useimmat käyttäisivät niitä vain nuotionsytykkeenä."
"Ymmärrän täysin", sanoin ja ajattelin eräässä paikassa kohtaamani munkkikuntaa joka hävitti kirjoja työkseen.
Nainen otti pari askelta ja tuli öljylampun valopiiriin. Hän oli verhoutunut väljiin kaapuihin, ja hänellä oli silmälasit. Panin merkille vyöllä roikkuvan miekan joka oli vielä toistaiseksi huotrassaan. Naisen käsi lepäsi miekan kahvalla.
"Kiinnostava asevalinta" sanoin kohteliaasti ja osoitin miekkaa.
"Tuliaseet pitäisivät liikaa meteliä" hän selitti. "Ja voisin osua vahingossa kirjoihin."
Nyökkäsin. Hän ei sanonut sitä, mutta uskoin syynä olevan myös että miekka vaikutti suhteellisen vaarattomalta varsinkin vielä levätessään huotrassa, ja tämä saattoi tuudittaa hyökkääjän varomattomuuteen. Taitava miekankäsittelijä kuitenkin vetäisi sen esiin ja iskisi samalla liikkeellä hyvin nopeasti ja vaivattomasti.
Minulla oli vain taskulamppuni. Sen valo oli sangen voimakas. Jos tilanne alkaisi vaikuttaa uhkaavalta, voisin yrittää sokaista hänet ja paeta.

Seisoimme hetken hiljaisuudessa. Öljylampun valo heijastui hänen silmälaseistaan. Pidin taskulampun valokeilan maassa.
Sitten hän siirsi kätensä pois miekan kahvalta, hymyili ja kysyi "Saisiko olla kupillinen kahvia?"
Olin hämmentynyt. Olisin odottanut hänen tarjoavan teetä.

"Täytyypä sanoa etten ole pitkään aikaa nähnytkään aitoa kahvia. Luulin että se vietiin kauppojenkin hyllyiltä jo ensimmäisenä talvena." Istuin pöydän ääressä kirjaston takahuoneessa.
"Kolusin lähistön kahviloita" hän selitti jauhaessaan kahvipapuja käsikäyttöisellä myllyllä. "Purut oli niistäkin viety, mutta papuja oli vielä jäljellä. Houkat. Aito kahvintuntija olisi vienyt pavut ensiksi."
Vesi porisi pannussa. Hän nosti pannun hellalta ja annosteli vastajauhettuja poroja veden sekaan.
"Käytätkö maitoa tai sokeria?" Hän sanoi kolutessaan kaappia.
"Maitoa kyllä, mutta miten... Ah, maitojauhetta! Ei minun vuokseni tarvitse."
"Pöh. Vieraita käy harvoin. Sitä paitsi tämä ei säily ikuisesti, ja tätä on vielä paljon jäljellä."
"Kuulin että etelässä on vielä toimivia maitotiloja", sanoin. "Tekevät juustoja ja muita tuotteita vanhojen aikojen tapaan."
"Onkohan heillä suklaata..." hän sanoi kaipausta äänessään.
"Mitä?"
"Ei mitään. Kahvi on valmista." Hän kantoi pöytään tarjottimella kahvipannun, kannullisen maitojauheesta valmistettua maitoa, ja kaksi kuppia.

"En tullut esitelleeksi itseäni vielä" sanoin. "Olen Qua..."
"Hsst." hän keskeytti. "En pidä nimistä." Hän oli hetken vaiti, ja sanoi sitten "Mutta voit kutsua minua Kirjastonhoitajaksi. Kunhan et vain kutsu minua apinaksi." hän lisäsi ja naurahti jollekin ajatukselle.
Mietin. "Sinä voit kutsua minua Matkaajaksi."
Hän nyökkäsi. "Hyvä nimi. Oletko matkannut pitkäänkin?"
Kysymys saattoi yhtä hyvin tarkoittaa matkani pituutta, tai siihen käyttämääni aikaa.
"Hyvin pitkään. Mutta lienen siitä huolimatta edennyt vain suhteellisen lyhyen matkaa. Olen esimerkiksi kulkenut useasti tämän kaupungin läpi."
Maistoin kahvia. Se oli taivaallisen hyvää. Ikivanhoista puruista ja korvikkeista keitettyjen sumppien jälkeen aito kahvi oli ihmeellinen elämys. Siemailimme kahvejamme hetken aikaa. Sitten kysyin:
"Entä oletko sinä hoitanut kirjastoa pitkään?"
"Melkein alusta asti, eli jo vuosia. En ole aina yksin. On muitakin kirjojen ystäviä, jotka ovat auttaneet minua linnoittamaan rakennuksen, ja pelastamaan kirjoja lähistön kaupoista. Olemme korjanneet vahingoittuneita teoksia, ja tehneet kopioita harvinaisemmista.
Toisinaan olen matkustanut kaukaisempiin kaupunkeihin etsimään uusia kirjoja. Olen joka kerta pelännyt palaavani tyhjään ja tuhottuun kirjastoon, mutta ilmeisesti tämä paikka ei houkuttele ryöstäjiä."
"Minäkin olin kerran kirjastonhoitaja" sanoin. "Tai tulen olemaan. Tai olen tälläkin hetkellä, toisessa maailmassa." Tuijotin kahvikuppiini. "Kuulostaa varmasti hullulta."
"Ehkä, mutta ei epätodelliselta. Maailma on tullut hulluksi." Hän hymyili.
Rohkaistuin jatkamaan: "Olen myös... kirjoittaja. Luulen että olen tullut aivan oikeaan paikkaan. Hetkinen."
Avasin toisen olkalaukkuni. Hymy ei kadonnut Kirjastonhoitajan kasvoilta, mutta hän oli hetken aikaa jännittyneempi. Hullussa maailmassa oli oltava varovainen.
Nostin pöydälle öljykankaisen käärön, ja aloin availemaan sen nyörejä. Nähdessään sen olevan täynnä kirjoitettuja papereita, Kirjastonhoitajan jännittyneisyys vaihtui uteliaisuudeksi.
"Mitä tässä on?"
"Matkani. Kaikki tähänastiset muistiinpanoni. Ne ovat alkaneet viedä jo aika lailla tilaa, mutta en ole halunnut heittää niitä poiskaan. Mahtuisivatko ne tänne?"
"Kaikki kirjallisuus on tervetullutta tänne" hän sanoi silmäillen papereita. "Ja etenkin tieto muuttuneesta maailmastamme voi osoittautua hyvinkin arvokkaaksi."
"Oi, en kirjoita vain tästä maailmasta." Nainen kohotti kysyvästi kulmaansa.
"Olen matkannut pitkään." sanoin vain.
"En ole varma ymmärränkö vielä." hän sanoi. "Mutta ehkä ymmärrän enemmän luettuani. Joka tapauksessa, pidän hyvää huolta muistelmistasi." Hän nyöritti öljykangaskäärön taas kiinni, ja työnsi sen sivummalle. "Lisää kahvia?"

Keskustelimme myöhään yöhön muuttuneesta maailmasta ja kirjoista. Enimmäkseen kirjoista. Kävi ilmi että hänellä oli hämmästyttävä määrä tietoa aiheesta. Jos se oli ikinä julkaistu, hän oli varmasti ainakin kuullut siitä, ja suurella todennäköisyydellä myös lukenut sen. Kävimme läpi valitsemiemme nimien alkuperiä.
"Matkaaja? Olen varma että sitä löytyy täältä vähintään yksi kappale."
"Lue se. Sillä ei ole oikeastaan tekemistä minun matkaamiseni kanssa, mutta se on todella hyvä kirja."

Kävin keittiössä huuhtelemassa tyhjät kahvikupit. Palatessani Kirjastonhoitaja oli nukahtanut pöydän ääreen. En tohtinut herättää häntä, ja minun olisi muutenkin lähdettävä liikkeelle ennen aamun valkenemista.
Pengoin laukkuani. Minulla piti olla... Ah. Suklaalevy jonka olin löytänyt eräästä ryöstetystä kaupasta. Jätin sen pöydälle, ja kirjoitin viestin:

Pidän silmäni auki kirjojen varalta. Uskon että polkuni tulee vielä kulkemaan tämän kaupungin halki.
Kiitos kahvista.
-Q

Matkalla ulos tulin ajatelleeksi, että olisi pitänyt kysyä saanko lainata jonkin kirjan matkalukemiseksi. No, eipä sillä väliä. Laukkuihini mahtui vain rajallisesti tavaraa, ja ne alkaisivat pian taas täyttyä kirjoittamistani sivuista.
Yö alkoi jo vaalentua aamuun kirjaston ulkopuolella. Kiiruhdin kohti punatiilistä kirkkoa, jonka portaikossa tapasin aina nukkua. Herätessäni olisin jo toisessa maailmassa ja toisessa ajassa.

Maistuvaa mättöä

2009-12-20T22:18:00.000-08:00

Tämmöistä tuli tämänpäiväiseen:

Jauhelihaa
Soijarouhetta
Punaisia linssejä
Pakastepaprikaa
Paseerattua tomaattia (hitusen halvempaa ja mielestäni myös parempaa kuin tomaattimurska)
Makaronia

Noin vuosi sitten tekemäni päätös lopettaa lihatuotteiden ostaminen on tosiaan kaatunut aika surkeasti, kuten useimmat muutkin päätökset muuttaa elämäntapojani. Mutta ehkä vielä joskus. Tämäkin ruoka olisi tullut mainiosti toimeen ilman kyseistä ainesosaa, jos vain osaisin saada tuohon kauheaan soijaan makua. (yrittämisen puutteesta sekin on lähinnä kiinni, olenhan hyviä neuvoja siihen saanut)

Seuraavaksi on ruokalistalla fetasalaattia, ja sen jälkeen kenties kupponen(pannunen) höyryävää kahvia. :)
Jos joku ihmettelee "päivälliseni" ajankohtaa, niin todettakoon että heräsin keskiyöllä nukuttuani mukavat 15 tuntia.

Talvi

2009-12-19T11:00:00.000-08:00

Kylmin pakkanen on jo tältä erää ohitse, kun sain viimein otettua kuvaa talvivarustuksestani. Noh, kyllä se sieltä taas viimeistään tammikuussa kiristyy.

Varustelekasta ostettu sarkamantteli on palvellut minua monta talvea. Erinomainen talvivaate, tosin hitusen jäykkä ylävartalon kohdalta ja rajoittaa täten liikkumista. Ninjailuun tai muuhun ketteryyttä vaativaan työhön ei tämä vaate siis sovellu, mutta kylmältä suojaa hyvin. (Nyt on muuten tullut lekaan uusia perkeleen hienoja mantteleita järjettömän halvalla hinnalla, ja ne tietenkin viedään käsistä. Ei auta kuin toivoa että vielä tammikuussa olisi minun kokoani jäljellä. o_o)
Samasta kankaasta tehdyt sarkahousut, sveitsiläiset vuoristojääkärilasit ja kommandopipo ovat niinikään samasta puodista ostetut. Oli minulla vielä pitkävartiset bundeswehrin hanskatkin, mutta ne olivat jossain hukassa tänään ja otin tilalle vähän paremmin topatut mutta vähemmän näppärät nahkahanskat. Näissä vaatteissa kestää hyvin ainakin vielä -20 asteen pikkupakkasta. Ankarammissa oloissa en ole päässyt testaamaan.

Veli ompeli minulle tuollaisen suomen armeijan verikauhaa jäljittelevän lakin. :)

Torstaina kävimme kullan kanssa Peurungan pikkujouluissa. :) Oli oikein mukava ilta, vaikka emme pitkään ehtineetkään olemaan. Tanssilattiallakin käväisimme, vaikka allekirjoittanut ei osaakaan muuta tanssia kuin puukkohippaa.(no heko. en sitäkään.)

Tässä ennen lähtöä otettu kuva minusta huonosti istuvassa puvussani:

Täytyy sanoa että en viihdy puvuissa yhtään. Tykkään pitää niitä tilanteissa joissa esitän jotain hahmoa, tai jos otan kuvia vain blogia varten. Mutta ihan pukeutua, bläh. Fyysinen olemukseni huutaa tahraista verkkopaitaa tai karhuntaljaa, puku tuntuu teeskentelyltä. "Hei katsokaa, olen sivistynyt ihminen!"
Toisaalta sitä voi pitää vitsinä sitä ihmisryhmää kohtaan jotka oikeasti ajattelevat pukeutumistyylin indikoivan luotettavasti sivistystasoa. Enkä minä herrasta kävisikään läheltä tarkasteltuna; ei kravattia(en osannut sitoa :D), housut eivät sovi sävyyn, lärvi ajamatta, ja tuo krapulainen ilme joka kasvoilleni näkyy hiipivän AINA kun en keskity. Tarjoilija, tuokaahan konjakkia kolpakossa ja murentakaa sekaan ruisleipää.

Eilen kävimme kaverin synttäreillä. Hän on kertonut miten media masentavine uutisinen stressaa, ja kun koulussakin joutuu vielä käymään läpi niitä kaikkein ikävimpiä uutispätkiä. Joten kirjakaupasta tarttui matkaan toivottavasti täydellisen osuva lahja, Lehden Rakas Vuosikirja.
Lehden sarkastinen tapa kuvata suomalaista mediaa ja politiikkaa on ainakin itselleni ollut hyvinkin terapeuttista maailman menosta masennuttuani. Toivoakseni se on sitä myös kaverille. :)

Tyhmentyminen

2009-12-14T03:43:00.000-08:00

Tajusin juuri olevani tänään aika tyhmä.

Asianmukaisten "mitä uutta?" huudahduksien loputtua selitän: Ajatus juoksee tavallista hitaammin. Kirjoittaminenkin tuntuu kankealta ja pitää miettiä jokaista sanaa.
Aloin äsken keittämään kahvia, ja ohimenevän hetken ajan keitin näytti joltain vieraan maailman teknologialta. Ihmettelin mitä hemmettiä minun pitäisi tehdä sille.

Tähän tyhmyyskohtaukseen voi olla monia syitä, mutta niistä todennäköisimmältä vaikuttaa seuraava: Nukuin vaihteeksi yöllä, ja heräsin puoliltapäivin. Tällaisella unirytmillä tuntuu aina olevan epäsuotuisia vaikutuksia vinksahtaneeseen biologiaani.

Kahvi on nyt valmista. Odotan että muutama tuima kupponen sitä, ja kellon vieriminen myöhäisempää iltapäivää kohti palauttavat älykkyyteni normaaliin tähtitieteelliseen huippuunsa.

Rakas painajainen

2009-12-01T19:10:00.000-08:00

Kävelin juuri kotiin kultani luota, ja muistelin erästä lapsena näkemääni painajaista. Uni päättyi suolle, ja luultavasti juuri kuun valaisema suo toi sen taas mieleeni.

Unessa olin silloisessa kotikylässäni. Oli talviyö, ja olin kävelemässä kotiin valaistua pururataa pitkin. Muistan miten ympärilläni kohoava metsä näytti kuin hylkivän valoa. Pururata oli ohut viiru keskellä läpitunkematonta pimeyttä, ja viimeisenä lähtijänä minun olisi sammutettava valot perässäni. Sen jälkeen olisi vielä jonkin verran kävelymatkaa kylätielle jota katulamput valaisivat.
Punaiset silmät tuijottivat minua metsästä. Tuossa unen maailmassa se oli kylän vanha legenda, punasilmäinen peto joka vaanii öisiä kulkijoita. Tiesin että peto oli hyvin kaukana, ja että sen silmien hehku vain näkyi läpi pimeyden ja metsän puiden jollain selittämättömällä tavalla. Tiesin myös että se ei lähestyisi minua niin kauan kuin heiveröinen sähkövalon verho suojaisi minua.
Pelkäsin että joku toinen metsästä lähtijä luulisi olevansa viimeinen, ja sammuttaisi valot. Niin oli käynyt minulle joskus. Olin niin peloissani, että menin suoraan kotiin ja jätin valot päälle.
Kotona katsoin olohuoneen ikkunasta ulos metsään. Silmät tuijottivat minua takaisin.

Teknisesti ottaen unen loppuosa oli jo eri unta, tai ainakin olin eri uneksimisen vaiheessa. Mutta sama tarina jatkui yhä. Oli kesä. Seurasin aineettomana sivustakatsojana kun joukko sotilaita etsi petoa eräältä suolta. Paikassa jossa valvemaailmassa sijaitsee suuri suonsilmäke, oli unessa heinistä ja savesta tehty maja. Sotilaat tutkivat majan läpikotaisin, ja päättelivät sitten että peto on häipynyt.

Nyt valvemaailmassa kävellessäni muistelin tuota unta, ja mietin vieläkö peto mahtaa seurata minua. Nykyisessäkin asuinpaikassani on niin paljon kolkkia joissa hän viihtyisi. Keskellä kylää ja sen rumia, toistensa näköisiä rivi- ja kerrostaloja on vielä alueita jotka ovat kuin omia maailmojaan. Vanhoja taloja, villiintyineitä pihoja. Syvää pimeyttä jota katulamput eivät yrittämisestä huolimatta saa karkotettua. Siellä unet heräävät taas henkiin, jos niiden antaa herätä.

Kylän ja kotini välissä on puolen kilometrin pituinen matka joka on yöllä erityisen pelottava ja mukava. Silloinkin kun katulamput ovat päällä, kävelytien ja autotien vieressä kasvavat puut suodattavat suurimman osan niiden valosta. Tänään valot olivat sammuksissa ja vain täysikuu valaisi. Tiesin että juuri tällä osuudella peto pelottelisi minua oikein mielellään.
Punainen valo pilkahti kaukana taivaanrannassa. Tietystikin se oli vain radiomaston valo. Mutta se oli myös vanha ystäväni iskemässä minulle silmää.

"Ruotsin FRA-vakoilu alkaa: hyvästi kirjesalaisuus, lähdesuoja ja yksityiselämän salat"

2009-11-30T16:52:00.000-08:00

Yleensä levitän uutisia vain irc-gallerian blogissani, mutta tämä on sen verran tärkeää että täytyy möykätä täälläkin. Seuraava teksti kuvineen on lainattu Piraattiliiton uutisesta.

--

Ruotsin puolustusvoimien tiedustelupalvelu FRA aloittaa maan rajat ylittävän tietoliikenteen valvonnan tänään joulukuun 1. päivänä 2009. Ruotsin blogosfääri on viime päivinä täyttynyt asiaa koskevista kirjoituksista, ja lähes jokaisen bloggaajan kommentit ilmentävät syvää inhoa ja vastenmielisyyttä alkavaa vakoilua kohtaan. Asia on ruotsalaisille vähintään yhtä kipeä kuin meille suomalaisille, sillä vakoilu tulee loukkaamaan heidän ihmisoikeuksiaan siinä missä meidän suomalaistenkin ihmisoikeuksia. Jos Ruotsin kansa olisi saanut päättää asiasta, FRA ei olisi koskaan saanut vakoilulupaansa. Mutta pääministeri Fredrik Reinfeldtin lojaliteetit suuntautuivat muualle kuin oman väestön ihmisoikeuksiin, ja niinpä hän runnoi FRA-lain lävitse pitäen porvarillisen hallitusrintaman takanaan ankaran puoluekurin turvin. Laki on voimasssa, ja on teknikkojen aika suorittaa likainen työ vakoilujärjestelmän aktivoimiseksi – tarvittaessa vaikka poliisin suojeluksessa.

Asiat etenevät konkreettisesti siten, että mahdollisesti – ja luultavasti – jo tänään FRA:n teknikot liittävät tiedustelupalvelun valokaapelit Ruotsin rajat ylittäviin teleoperaattoreiden valokaapeleihin valitsemissaan viestiliikenteen solmupisteissä. Tärkeimpiä tällaisia solmupisteitä ovat Tukholman alueella sijaitsevat Fredhäll ja Hammarby, joista TeliaSoneran tytäryhtiön hallinnoimat datakaapelit suuntautuvat Helsinkiin, Tallinnaan, Riikaan, Vilnaan, Kööpenhaminaan ja Osloon. Nämä solmupisteet ovat Ruotsin viestintäverkon keskeistä infrastruktuuria ja siksi myös perusteellisesti suojattuja. Esimerkiksi Hammarbyn solmupiste sijaitsee syvällä vuoren sisällä Hammarbyn teletornin alla, ja sen sisäänkäyntiä koristavat lukuisat valvontakamerat ja varoituskyltit. Tällaisiin kytkentäpisteisiin on mielenosoittajien turha yrittää tunkeutua. Ja heti kun Hammarbyn ja Fredhällin valokaapeleiden liitokset on tehty, suomalaisten ja venäläisten Ruotsin kautta kulkevasta viestiliikenteestä välittyy täydellinen kopio FRA:lle.

Juuri ennen FRA-vakoilun käynnistymistä on Ruotsissa paljastunut, että vastoin hallituksen aiemmin maan eduskunnalle ja medialle antamia vakuutuksia hallitus onkin antanut FRA:lle luvan jakaa vakoilutietojaan myös maan turvallisuuspoliisille. Piratpartiet kritisoi ankarasti julkisuudelta piilossa tehtyä järjestelyä, joka hämärtää sotilastiedustelun ja poliisiviranomaisten toiminnan välistä rajaa vaarallisella tavalla.

FRA itse puolestaan paljastaa – ehkä yllättävänkin avoimesti – omilla sivuillaan, että teleliikenteen liikennöintidata eli ns. teletunnistetiedot tulevat olemaan sen tärkeä tietolähde. Teletunnisteiden avulla FRA pystyy mm. päättelemään, missä kännykkäpuhelun tai pikaviestinsession osapuolet sijaitsevat fyysisesti viestintätapahtuman aikana. Tämä puolestaan tarkoittaa käytännössä sitä, että FRA tulee tallentamaan todennäköisesti kaiken mahdollisen teletunnistedatan Titan-tietokantaansa voidakseen tehdä myöhemmin kyseiseen dataan kohdistuvia hakuja. On huomionarvoista, että kun Ruotsin eduskunta valtuutti FRA:n vakoilutoiminnan, liikennöintidatasta ei mainittu lainsäätäjien saamissa papereissa lainkaan. Kyse on yhtä lailla ruotsalaisten kuin suomalaistenkin teletunnistetiedoista, joten ulkomailta kotiin soittavat suomalaiset ovat myös sijaintinsa puolesta FRA:n tarkassa seurannassa.

Erityisesti piraatit kamppailivat Ruotsissa uutterasti FRA-lakia vastaan mielenosoituksin ja lukemattomin blogikirjoituksin. Kamppailun päättyminen tappioon ja edessä olevaan kaapeleiden kytkemiseen on saanut monen piraattibloggaajan mielen apeaksi. Valvonnan konkreettisen käynnistymisen herättämät ahdistuneet tunteet ovat esimakua siitä psykologisesta vaikutuksesta, jonka valvonta tulee jatkossa väestölle aiheuttamaan. Tietoisuus siitä, että valtiollinen tiedustelupalvelu voi kuunnella minkä hyvänsä puhelusi, lukea minkä hyvänsä tekstiviestisi tai sähköpostisi, tutkia minkä hyvänsä surfausistuntosi kohteet ja edelleen koota kaikesta sähköisestä viestinnästäsi tietokantaansa kaikki tiedonmuruset, jotka valottavat ystäväpiiriäsi, poliittista ja uskonnollista vakaumustasi, seksuaalista suuntautumistasi, terveysongelmiasi ja niin edelleen, tulee väistämättä johtamaan itsesensuuriin. Kuinka syvää ja laaja-alaista tämä itsesensuuri tulee olemaan, sen aika tulee näyttämään. Asiaa ei paranna se, että kaikki edellämainitut yksityisyydensuojaa loukkaavat tiedot tulevat olemaan FRA:lle laillista kauppatavaraa CIA:n, NSA:n ja minkä tahansa muun ulkomaisen tiedustelupalvelun kanssa tapahtuvassa tiedusteluyhteistyössä.

Piratpartiet on organisoimassa ruotsalaisille suunnattua koulutusta erilaisten FRA-vakoilun torjuntaan soveltuvien ohjelmistojen käytöstä. Piraattiliitto tulee myös lähiaikoina kokoamaan vastaavaa ohjeistusta omille sivuilleen yhden linkin taakse. Voimme osittain tukeutua Piratpartietin tuottamaan materiaaliin, mutta koska emme itse ole mitään tietoturva-asiantuntijoita, vetoamme asiantunteviin lukijoihimme relevantin tiedon keräämiseksi ja eri ohjelmistojen toiminnan ja käytettävyyden esittelemiseksi keskustelufoorumillamme. Lähinnä avoimen lähdekoodin ohjelmat ovat tässä suhteessa kiinnostavia.

Pientä iltapalaa

2009-11-19T16:42:00.000-08:00

Ruisleipien päälle taas tavalliseen tapaan margariinia(voi ja erilaiset kasvisöljyt käyvät hyvin myös), tomaattia ja juustoa.

Pariksi minuutiksi mikroon, ja sitten kuumien leipien päälle ananasta ja maustettua kermaviiliä. Itse sekoittelin sotkuun piripiri-mausteseosta, limepippuria, sekä paprikajauhetta. Maustamaton kyllä toimii ihan hyvin myös.
Suosittelen syömään veitsellä ja haarukalla, koska ananasmehu tuppaa muuten valumaan syliin ihan loiskumalla.

Best of times

2009-11-16T07:25:00.000-08:00

Viime aikoina on ollut niin paljon hyviä hetkiä, että alan jo pelätä tilastoja tasaavaa kohtalon salamaa iskemään minua päähän. Toivottavasti sitä ei tapahdu. ^^'

En yleensä näin henkilökohtaisista asioista blogaa, mutta nyt haluan jakaa teidänkin kanssanne että olen löytänyt itselleni elämänkumppanin, ja olen hyvin onnellinen. :) Epäsosiaalinen luontoni on koetuksella kun haluan viettää mahdollisimman paljon aikaa hänen seurassaan. Meillä on mahdottoman paljon yhteistä, vaikka toisaalta olemme erilaisia kuin maalaistollo ja ylhäinen prinsessa. (anteeksi, Veera, mutta tunnen yhä itseni kovin kömpelöksi ja rahvaanomaiseksi loistossasi ^^')
Viikonloppuna teimme ruokaa, siihen tuli mm. lihaa, pakastevihanneksia, ja tomaattimurskaa.

Nyt olen pitkästä aikaa hetken omissa oloissani, ja kokkaan tuon ruoan tähteistä täydentäen sitä pinaatilla ja valkoisilla pavuilla. ^^

Iltapäivällä vedimme pientä roolipelintapaista porukalle, eli Hero's Quest -lautapeliä reippaasti venytetyillä säännöillä ja roolipelielementeillä. Siitä kirjoittelen tuonnempana, mutta nyt syömään. :)

Usko ihmiskuntaan

2009-11-10T09:14:00.000-08:00

En ole nyt aikoihin mitään järkevää tänne kirjoitellut. Irc-galleriassa kyllä olen jauhanut kaikkea pientä, mutta jotenkin koen että ihan oikean blogin on oltava kirjoitusasultaan ja sisällöltään edes hitusen siistimpi. :D
No kirjoittelin tuossa juuri yhdellä foorumilla aiheesta usko ihmiskuntaan, ja tuli sen verran pitkästi juttua että kelpuutan sen filleriksi tänne.

--

Minun nähdäkseni ihmiskunnalla olisi nykyisen teknologian ja tietämyksen ansiosta täysi potentiaali muuttaa maailma onnelliseksi utopiaksi jossa kaikilla on yhtä hyvä olla, ja yhtä tasaiset mahdollisuudet tehdä sitä mitä haluaa tehdä. Millään "alemmalla" eläinlajillakaan ei tarvitsisi olla ihmistä huonommat oltavat.

Niin, se olikin tosi helposti sanottu. Perusluontomme takia se vain tuskin tulee ihan helposti tapahtumaan. Innokkaimmatkaan maailmanparantajat eivät voi saada kuin vähän muutosta aikaan, sillä suuri enemmistö on aina niitä joita ei kiinnosta paskaakaan kunhan oma elämä on kunnossa, ja lopun hoitaakin sitten se pieni vähemmistö joka keskittyy haalimaan rikkauksia omalle eturyhmälleen.

En pidä kristinuskon opetuksista, mutta yksi osuva taivas-helvetti vertaus muistui mieleen. Jumala vei jonkun henkilön tutustumaan ensin helvettiin: Se oli huone jossa oli ihmisiä kalterien takana, ja keskellä huonetta oli pata täynnä soppaa. Ihmisillä oli pitkät lusikat joilla he ylettivät kalterien takaa pataan, mutta eivät kuitenkaan pystyneet lusikoimaan soppaa suuhunsa, ja niinpä kaikilla oli jatkuvasti nälkä.
Seuraavaksi mentiin taivaaseen. Täysin identtinen huone patoineen kaikkineen, mutta täällä ihmiset käyttivät lusikoita syöttääkseen vastapäätä olevia, ja niinpä kaikki saivat syödäkseen.
Jos nyt riisutaan uskonnolliset viittaukset tuosta, niin tuohan kuvaa aika lailla miten pääosa ihmiskunnasta elää(poikkeuksiakin on), ja miten meidän pitäisi elää.

Ehkäpä ainoa keino miten utopian saisi oikeasti toimimaan, olisi jos(nyt mennään scifi-vaihteelle) jollakin ryhmällä olisi käytössään niin järjettömän mahtava voima että voisi ihan pakottaa koko muun yhteiskunnan järjestykseen, ja rakentaa tämän utopian vielä sillä tavalla että se myös pysyisi kasassa vaikka joku vallanhimoinen pelle yrittäisi sitä muokata omaksi edukseen. Ja sen olisi parasta sitten toimiakin, koska jotta utopia olisi täydellinen, täytyisi tämän vallassa olevan ryhmän luopua tästä valtansa välineestä lopullisesti, niin että kukaan ei voisi sitä enää saavuttaa. Muuten mentäisiin aika nopeasti kohti Big Brother -valtiota.
No, tietenkään en missään tapauksessa toivo minkään ihmisryhmän ikinä saavuttavan sellaista voimaa, koska uskon että 99% todennäköisyydellä se päättyisi huonosti.
Suurvaltioillahan periaatteessa jo olisi siihen verrattava mahti ilman käsistä ryöstäytynyttä Internetiä(tämä on hyvä asia), jota ei voida enää kunnolla kahlita.(vaikka yritystä tietysti on, esim turhat sensuurijärjestelmät)

No, ehkä olen optimisti, mutta mielestäni viimeiset vuodet ovat olleet ihmiskunnan kannalta parasta aikaa. Pitkälti juurikin mainitun internetin ansiosta. Se on paras väline mitä meillä on ikinä ollut, mitä tulee sananvapauteen ja hallitsijoiden kritisoimiseen. Mutta edelleen muutamat hyväntahtoiset yksilöt voivat saada aikaan vain jonkin verran, koska lajina olemme edelleen aivan mahdottoman perseestä.
Ehkä ainoaksi vaihtoehdoksi sitten jääkin maapallolle hyökkäävä muukalaisrotu joka pistää asiat järjestykseen väkisin. ;)

Alieneita odotellessa voimme vain elää elämäämme ja yrittää vaikuttaa parhaaksi katsomallamme tavalla. Pienilläkin asioilla on väliä, ja ne voivat saattaa liikkeelle suuria tapahtumia. Niin hyvässä kuin pahassakin. Koulukaverin tölväiseminen saattaa katkaista kamelin selän ja aiheuttaa uuden kouluammuskelun. Kohtelias ele tuntemattomalle saattaa saada tämän käyttäytymään itsekin hyvin muita kohtaan, ja niin edelleen. No, aikamoista jossitteluahan tämä, mutta uskaltanee silti sanoa että koko maailman kannalta on aina parempi mitä enemmän olemme mukavia toisiamme kohtaan.

Linna

2009-10-27T07:29:00.000-07:00

Huomasin että en ole hetkeen kirjoitellut mitään. Aika on kulunut kuin siivillä Fablea pelatessa.
Tänäänkään ei ole mitään uutta kirjoitettavaa, joten paikkailen taas postaamalla erään vanhan tarinani. Tämänkertainen liittyy roolipeliyhteisö Linnaan joka eli aikapäiviä sitten kissin chatissa. Itse en suureksi epäonnekseni ehtinyt tutustua Linnaan sen loistopäivinä, vaan eksyin mukaan vasta kun se oli jo kuolemaisillaan.
Tapasin kuitenkin hienoja ihmisiä tuona lyhyenä aikana, ja sain paljon vaikutteita. Tämä tarina on syntynyt niistä vaikutteista. Otin hyvin paljon vapauksia mitä tulee linnan rakenteeseen ja asukkaisiin, eli älä suutu jos olet alkuperäisiä linnalaisia. Tämä on vain minun näkemykseni. :)
Kuten kaikkien tarinoideni kohdalla, en saanut tätäkään päätökseen yhdeltä istumalta. Jatkanen taas kun siltä tuntuu, eli kun epävakaa mieleni taas nyrjähtää kirjoitusvaihteelle.

--

Olin kaukana kotoa ja vielä yhtä kaukana määränpäästäni, kun jouduin lumimyrskyn yllättämäksi. Jäätävä puhuri viilsi ihoani, enkä kyennyt näkemään metriä kauemmaksi. Olin jo varma tuhostani. Vaan kun lumen verho yllättäen aukesi edessäni paljastaen valtavan linnan, huomasin silti epäröiväni. Jumalat, harkitsin kääntyväni pois ja jättäytyväni myrskyn armoille! En ole erityisen elämäniloinen mies, mutta aina kuoleman uhan leijuessa ylläni tunnen halua elää vielä sittenkin hetken pidempään. Sitä paitsi myrsky tuntui suorastaan työntävän minua kohti linnaa.
Miksikö epäröin? Olen matkannut tämän vuoriston halki lukemattomat kerrat, kesällä ja talvella. Olen metsästänyt ja retkeillyt täällä. Olisi liioiteltua väittää että tunnen seudun kuin omat taskuni, mutta tunnen sen silti pääpiirteittäin melko hyvin. Ja olen ehdottoman varma että en ole eläissäni nähnyt täällä linnaa.
Eikä siitä ollut kuin kaksi viikkoa, kun viimeksi kuljin tätä reittiä matkalla ystäväni luokse. Ainakin uskon sen olleen tämä reitti, myrsky oli saanut minut kadottamaan täysin käsityksen sijainnistani.
Yhä pelottavampaa oli huomata, että myrsky salli minun nähdä linnan edessäni, mutta kaikkialla ympärillämme lumipyry oli yhä läpitunkematonta. Aivan kuin linna olisi pitänyt myrskyn loitolla vain minua varten.
Se oli vaikuttava rakennelma. Valtava ja rönsyilevä muodostelma torneja, rintavarustuksia, sisäpihoja ja lisärakennuksia. Näytti siltä että linnan rakentamista ei ollut ikinä lopetettu, vaan siihen oli lisäilty siipiä aina tarpeen tullen. Rakennustyyli vaihteli myös. Olin tunnistavinani goottilaisia kaaria ja barokkimaisia kaiverruksia. Voi, jos ystäväni olisi vain ollut mukana! Innokkaana taiteentuntijana hän olisi osannut nimetä rakennuksen lukuisat toisistaan eroavat piirteet. Enkä olisi tuntenut oloani niin kauhistuttavan yksinäiseksi tuon kolossin varjossa.
Suoraan edessäni kohosi muuri, ja sen kyljessä sivurakennus. Oli mahdotonta sanoa missä oli linnan etupuoli, mutta en halunnut lähteä kiertämään rakennusta löytääkseni sellaisen.
Sitä paitsi myrsky alkoi taas sulkeutua ympärilleni. Tuuli ei enää työntänyt lempeästi, vaan pyörteili raivokkaasti ympärilläni. Ymmärsin että minun oli päästävä sisään pian.
Sivurakennuksen suuret puuovet olivat lujasti kiinni, ja lumi oli pakkautunut kinoksiksi niiden eteen. Rakennuksen sivuseinällä oli pienempi ovi, joka repsotti puolittain auki. Lumi oli jumittanut senkin liikkumattomaksi, mutta onnekseni rako oli tarpeeksi suuri jotta mahduin laukkuinenikin ahtautumaan sisään.
Myrskyn huumaava pauhu jäi ulkopuolelle. Vain korkea ujellus kävi tuulen henkiessä oven läpi. Sisään pääsi vähän valoa, ja huomasin olevani hevostallissa. Voi, jospa olisinkin lähtenyt hevosella matkaan, olisin jo kotona. Ystäväni oli tarjonnut minulle parasta tammaansa, mutta itsepäisenä lähdin kävellen.

Yhäkään en ollut varma pitäisinkö linnan ilmestymistä siunauksena vai kirouksena. Piinaava pelkoni hälventyi vähän, kun löysin oven vierestä soihtutelineen.
Seuraavien minuuttien ajan hieroessani lämpöä käsiini ja iskiessäni tuluksista kipinää, ajattelin ankarasti. Yritin keksiä loogisen selityksen linnan olemassaololle.
Kenties myrsky oli harhauttanut minut kauaksi tuntemiltani mannuilta. Vai olisiko mahdollista että olen vain aiemmilla retkilläni onnistunut täysin sivuuttamaan linnan?
Ei, siinä ei ollut järkeä. Enkä muista kenenkään ikinä maininneen täällä sijaitsevasta linnasta.
Paitsi...
Soihtu otti lopultakin tulta. Lämmin hehku helli pakkasen riipimiä kasvojani.

Niin, olenhan kuullut tarinoita tämän kaltaisesta paikasta. Muistelin erästä iltaa kauan sitten majatalossa. Oli lähes yhtä paha lumimyrsky kuin tänään, ja olimme kaikki kokoontuneet takkatulen äärelle. Yllytimme joukkomme vanhinta, muuan maailmaa nähnyttä matkaajaa, kertomaan meille tarinan. Saatuaan lasin kuumaa rommia hänen kielenkantansa lopulta höltyivät.
Vanhus kertoi että maailmojen rajalle on rakennettu linna, joka sijaitsee yhtä aikaa monessa paikassa. Hymyilin epäuskoisesti, vai olisi tämä yksi niitä tarinoita.
Mutta vanhuksella oli lumoava ääni, ja osaan arvostaa hyvää tarinaa vaikka en pitäisikään sitä totena.
Vanhoina aikoina Linna oli suosittu paikka seikkailijoiden ja kauppiaiden keskuudessa. Mitä moninaisimpia olentoja kokoontui sinne syömään ja juomaan, kertomaan tarinoitaan, ja toisinaan taistelemaankin.
Useimmat vain vierailivat siellä, mutta oli niitäkin joille linna oli koti ja asuinpaikka.
Linnan suuressa salissa kaikki olivat samanarvoisia. Siellä oli ihmisiä ja haltioita, örkkejä, keijuja, jopa lohikäärmeitäkin. Tässä vaiheessa kertomusta tuhahdin halveksivasti, mutta muut kuuntelijat vaiensivat minut vihaisesti mulkoilemalla.
Ei tiedetä, kuka linnan rakensi. Mutta alkujaan se oli hyvin pieni paikka, tuskin muuta kuin muurinpätkä ja takkahuone. Mutta se kasvoi sitä mukaa kun sen kävijäkunta suureni. Jokainen seikkailija toi linnaan palasen omaa maailmaansa, ja täten auttoi rakentamaan sitä. Linna eli ja hengitti.
Vanhus vaikeni surumielisesti huokaisten, ja hänelle oli tarjottava lisää juotavaa ennenkuin hän suostui jatkamaan.
Jossain vaiheessa, hän kertoi, linna alkoi hiljenemään. Kävijöitä alkoi olla yhä vähemmän, ja vakituiset asukkaat muuttivat pois tai katosivat. Linnaan alkoi olla myös vaikeampi löytää. Joskus saattoi kuukaisien ajan vaeltaa ja etsiä sitä, turhaan. Kun sitten lopulta löysi perille, sieltä halusikin päästä pois. Linna oli muuttunut.
Vanhus kumartui eteenpäin ja hänen silmiinsä syttyi kiilto.
Linna elää yhä mitä suurimmassa määrin, hän kertoi. Mutta sen luonne on muuttunut. Ennen se eli kaikille sen vieraille ja asukkaille, se oli sekoitus kaikkia maailmoja. Mutta nykyään sen luonne riippuu yhä suuremmassa määrin matkaajasta joka sinne osuu.
Vanhus tarkasteli meitä jokaista vuorollaan. Jos omaat pimeän sydämen, hän sanoi, älä edes harkitse ryhtyväsi etsimään linnaa. Murhamies tai huijari joutuu kohtaamaan siellä tekonsa ja menneisyytensä. Ja vaikka olisitkin puhdassydäminen, se on silti arvaamaton paikka. Menneisyys ja nykyisyys sekoittuvat siellä oudolla tavalla. Sitä paitsi, aivan kaikki asukkaat eivät ole hylänneet linnaa.
Kuulijakunta oli lumoutunut. Jopa minäkin myönnän olleeni, vaikka en edelleäänkään uskonut sanaakaan vanhuksen kertomuksesta.

Vaan tässä silti seisoin soihtu kädessäni tyhjästä ilmestyneen linnan tallissa. Lepattava valo jätti syviä varjoja karsinoihin, ja täällä yksinäisessä pimeydessä vanhuksen tarina ei tuntunut enää lainkaan niin hullulta. Mustana ammottava oviaukko kutsui minua peremmälle linnaan.
Olen aina halunnut ajatella itseäni seikkailijana, vaikka enimmäkseen seikkailuni ovatkin rajoittuneet ystäväni kirjastoon jossa vietimme monet yöt vanhoja kirjoja tutkien. Nyt minua haastettiin todistamaan että olen muutakin kuin helpon elämän pehmentämä akateemikko.
Otin telineestä toisen soihdun varalle, ja astuin ovesta sisään.

Tallin tuolla puolen oli pienehkö aula. Täällä ratsastajat varmasti riisuituivat painavista varusteistaan. En ollut varma mitä oikeastaan etsin, vaan eipä sillä ollut väliäkään, koska en olisi tiennyt miten löytäisin sen. Valitsin vastapäätä olevan oven. Linna oli kaikesta päätellen valtava labyrintti, ja minun oli oltava varovainen jotta en eksyisi.
En vaivautunut huhuilemaan, paikka näytti niin selvästi hylätyltä. Ja toisaalta, mielessäni kummitteli yhä muisto vanhuksen viime sanoista.
Yritin muodostaa mielessäni jonkinlaisen käsityksen käytävien järjestyksestä. En ole eläissäni vieraillut monessakaan linnassa, mutta sen sijaan olen kyllä tutkinut niiden pohjapiirustuksia ystäväni kanssa. Useimmat linnat ovat melko yksinkertaisia rakenteeltaan.
Vaan ulkoa katsottuna tämä ei muistuttanut lainkaan mitään mitä olin nähnyt kirjoissa. Tämä linna oli muodoton ja epäsymmetrinen. Käytävien leveys ja korkeus tuntuivat vaihtelevan satunnaisesti. Seiniä lähemmin tarkastellessani huomasin että myös muuraustyyli ja käytetty materiaali vaihtelivat. Tämä paikka oli kuin koottu palasista eri aikakausilta. Eri maailmoista. Aloin tuntemaan tukahduttavaa varmuutta että tämä oli juuri tuo vanhuksen mainitsema linna.
Kuljettuani useiden käytävien läpi, ja noustuani kahdet lyhyet portaat, lakkasin lopulta huolehtimasta eksymisestä. Olin yhä sangen peloissani, mutta se sai vähän kerrassaan tehdä tilaa uteliaisuudelle. Linna oli valtavan kiehtova paikka.
Tuntui että olisin kulkenut tuntikausia, kun huomasin astuneeni suureen saliin. Pyöreitä pöytiä ja tuoleja levittäytyi niin pitkälle kuin saatoin nähdä.
Kiviset pilarit tukivat korkeaa kattoa. Olin erottavinani pilareihin tuettuja raskaita orsia yläpuolellani.
Jossain korkealla seinillä lumen ja jään peittämät ikkunat päästivät hiipuvaa valoa lävitse. Ilta oli jo laskeutumassa.
Liekö tämä ollut juuri se mainittu sali, jossa seikkailijat kaikista maailmoista kokoontuivat yhteen? Pudistelin päätäni. Vaikka linna olikin olemassa, se ei tarkoittanut että kaikki muukin olisi totta.

Olin jo hyvin väsynyt. Hämärä sali ei kenties ollut turvallisin mahdollinen paikka nukkua, mutta en jaksanut lähteä enää etsimään muutakaan. Sitäpaitsi huoneessa oli jotain turvallisen tuntuista.
Kiersin seinänviertä kunnes tulin salin nurkkaan. Seinällä oli soihtuteline. Poistin loppuunpalaneen nysän ja laitoin tilalle oman yhä palavan soihtuni. Kävin pyöreän pöydän ääreen istumaan, asetin laukkuni pöydälle tyynyksi, ja painoin pääni niitä vasten.
Juuri ennen nukahtamistani tajusin hämärästi, että pöytä ei ollut lainkaan pölyinen.

Heräsin musiikkiin ja ilonpitoon. Räpyttelin hämmästyneenä silmiäni. Sali oli valoisa ja täynnä väkeä. Melkein joka pöydässä istui joku, ja keskelle salia oli raivattu tilaa tanssilattiaksi. Takkatuli ja soihdut roihusivat, ja sali oli täynnä lämpöä.
Ymmärsin näkeväni unta ja rauhoituin. Vanhuksen kertomus se vain elävöityi mielessäni.
Silti olin hämilläni mielikuvitukseni kyvykkyydestä. Salin väki oli hyvin monenkirjavaa. Tunnistin joitakin pukeutumistyylejä, eräät niistä kuuluivat jo kadonneille kulttuureille. Ihmisten lisäksi täällä oli myös ihmismäisiä olentoja, jotka tunnistin tarinoiden haltioiksi suippojen korvien ja siron olemuksen perusteella.
Läheisessä pöydässä väännettiin kättä. Toinen käsivarsi oli puunrungon paksuinen, ja kuului hurjan näköiselle kaljulle miehelle. Toinen osanottaja oli kevytrakenteinen nuori nainen. Silti ottelu näytti tasaväkiseltä, ja oli vaikea sanoa kumpi voittaisi.

Pieniä ja kimaltelevia olentoja singahteli katto-orsien yllä. Välillä ne laskeutuivat ja yrittivät kaataa varomattomien juhlijoiden juomalasit, tai varastaa näiden päähineitä. Kepposten kohteeksi joutuvat eivät vaikuttaneet olevan pahoillaan, vaan naureskelivat hyväntahtoisesti.

Kukaan ei näyttänyt kiinnittävän mitään huomiota minuun, joten töllistelin estotta kirjavaa joukkoa. Luulen että en ollut heille lainkaan olemassa.
Säikähdykseni olikin suuri kun eräässä pöydässä mies vastasi katseeseeni. Hän nousi ja lähti tulemaan kohti.
Mietin hetken ajan pakenemista, mutta sitten muistin että tämä oli vain unta.
"Hyvää iltaa" mies sanoi ja istuutui pöytääni. Hän oli pukeutunut nahkaisiin vaatteisiin jotka jättivät lihaksekkaat käsivarret paljaiksi. Hänen pitkät hiuksensa oli sidottu useiksi pieniksi leteiksi, joiden seassa roikkui koristeena helmiä ja luita. Hänellä oli läpitunkeva katse, mutta hän vaikutti ystävälliseltä, joten tervehdin takaisin.
Miehen kasvot levisivät hymyyn.
"Sinä näet minut! Suurenmoista! Ihmeellistä! En ollut ensin varma, luulin sinun vain sattumalta vilkaisevan suuntaani." Tuijotin häntä ihmeissäni.
"Ah, tämä taitaa olla ensimmäinen kertasi?" hän kysyi. En vieläkään osannut sanoa mitään.
"Et taida lainkaan tietää mistä puhun?" mies nauroi. "Anteeksi, olen vain niin innoissani kun vihdoinkin tapaan elävän sielun. Mitä jos kertoisit minulle kuinka olet päätynyt tänne?"
Kohautin olkapäitäni, untahan tämä vain on. Kerroin miehelle tarinani, alkaen siitä kun lähdin ystäväni luota ja jouduin lumimyrskyyn.
"... enkä jaksanut enää lähteä koluamaan käytäviä, joten kävin nukkumaan tähän nurkkapöytään. Nyt näen mitä ilmeisimmin unta, se on ainoa selitys."
Mies oli kuunnellut kertomustani nyökkäillen. Nyt hän puhkesi taas puhumaan.
"Ihmeellistä. Jouduit tänne siis vahingossa. Olet oikeassa, tämä on unta. Mutta älä erehdy kuvittelemaan etteikö se olisi samalla myös totta. Minäkin näen nyt unta" mies sanoi ja naputti otsaansa. "Olemme eri maailmoista ja ajoista, mutta tämä uni yhdistää meidät. Meillä päin tätä tilaa kutsutaan alcheraksi."
"Alchera?" Nimi soitti kelloja. "Olen lukenut siitä. Uniaika?"
"Kyllä, mutta et ole voinut oppia kirjoista alcheran todellista merkitystä. Se täytyy kokea. Ja nyt koet! Voit pitää itseäsi onnekkaana!" Hymyilin epävarmasti.
"Linnasta kuulemasi tarinat pitävät myös paikkansa. Minä olen kuullut saman kertomuksen monien matkailijoiden suista. Isoisäni oli yksi heistä. Toivoisin näkeväni hänestä vilauksen täällä alchera-jakson aikana..." mies katseli kaihoisasti väkijoukkoon.
"Siksikö tulit tänne? Etsimään isoisääsi?" kysyin pitääkseni keskustelua yllä.
"Voi, en. Tulin tänne kasvaakseni mieheksi! Heimoni sotureita kannustetaan alituisesti koettelemaan itseään. Linna pakottaa kävijän kohtaamaan itsensä, en voisi kuvitella suurempaa haastetta."
"Ah.. Entä onko kokemus ollut.. haastava?" kysyin.
"Että onko! Olen kohdannut hirvittäviä demoneita ja olentoja! Jotkut niistä ovat lähtöisin omasta mielestäni, toisten uskon olevan varmasti Linnan kummituksia. Pidän itseäni taitavana soturina, mutta olen käynyt monta kertaa lähellä kuolemaa täällä ollessani!" Mies puhui innostuneesti ja käsiään levitellen, kuin olisi kertonut erityisen hauskoista tanssiaisista.
"Sepä tuota, mukava kuulla" sanoin. Olin valtavan peloissani. Mies huomasi pelkoni ja taputti minua rauhoittavasti olalle.
"Älä huoli, ystävä. Vaikutat hyväsydämiseltä, en usko että sinulla on pahoja demoneita. Minä olen lyhyen elämäni aikana surmannut monta vihollista, on vain oikein että joudun kohtaamaan tekoni."
"Sitä paitsi" hän lisäsi "sinun ei ole pakko etsiytyä vaaroihin, kuten minä teen. Auringon laskettua käytävillä vaeltelee monenmoista olentoa, joten älä lähde vaeltelemaan. Sali on melko turvallinen paikka."
Melko turvallinen. Tunsin oloni ihan hitusen paremmaksi.
"Vielä yksi neuvo. Herättyäsi etsi käsiisi kirjastonhoitaja, herra Quatermass."
"Herättyäni? Tarkoitatko että hän on täällä jossain?" Kauhistelin.
"Täällä on vielä paljon henkilökuntaa. Kaikkia et välttämättä halua tavata, usko sanaani. Mutta kirjastonhoitaja osaa varmasti neuvoa sinua, eikä hän ole lainkaan pelottava."
Minusta kuulosti melko pelottavalta että joku työskenteli yhä tässä ikivanhassa linnassa joka oli olemassa monissa maailmoissa samanaikaisesti. Mutta minulla ei ollut muutakaan johtolankaa jota seurata.
Musiikki kävi yllättäen hiljaisemmaksi, ja huomasin että väki alkoi kadota salista. Valotkin alkoivat hiipua.
"Aikamme on lopussa" mies sanoi. "Oli hieno tavata sinut! Kenties näemme vielä, vaikka se onkin epätodennäköistä. Muista, älä kulje käytäviä yöllä. Äläkä ikinä mene kellariin!"
Kaikki vieraat olivat jo poissa ja soihdut paloivat kituliaasti.
"Mikä on nimesi?" huusin.
Mies hymyili. "Olen Tenskwatawa!" sitten hän katosi, ennen kuin ehdin kertoa oman nimeni.
Juuri ennenkuin sali pimeni kokonaan, olin näkevinäni hahmon kaukana hämärässä. Vielä yksi unien kulkijako? Mutta ei ollut enää aikaa.

Heräsin kylmään pimeyteen. Soihtuni oli sammunut jo ajat sitten, eikä ikkunoistakaan tullut enää lainkaan valoa. Taistelin pakokauhua vastaan, ja tunnustelin laukustani esiin tulukset ja toisen soihdun. En nähnyt edes omia käsiäni. Yritin olla ajattelematta mitä kaikkea sanoinkuvaamatonta saattoi odottaa pimeydessä aivan lähelläni.
Tulusten kipinät eivät valaisseet tarpeeksi lievittämään pelkojani, päin vastoin ne vain lietsoivat niitä. Tiesin kipinöiden paljastavan sijaintini kenelle tahansa joka saattaisi minua tarkkailla pimeässä salissa.
Lopulta soihtu syttyi! Tajusin olevani hengästynyt, niin kiihkeästi olin työskennellyt. En nähnyt enää yhtä pitkälle saliin kuin aiemmin, kun ikkunoistakin tuli vielä valoa, mutta lähipöydät olivat ainakin tyhjiä. Nyt oli varmasti vielä yö. Muistelin mitä Tenskwatawa, oliko se hänen nimensä, kertoi yöllä käytävillä liikkuvista olennoista. En tuntenut oloani kovin turvalliseksi näin, halusin lisää valoa.

Muistelin nähneeni takan unessa, se oli oikean käteni puoleisella seinällä. Vähän matkaa seinän viertä kuljettuani löysinkin sen. Ja mikä vielä parempaa, siellä oli myös pino halkoja.
Ryhdyin pinoamaan niitä takkaan, kun havaitsin jotain outoa. Tuhka oli lämmintä.
Eteeni heitettiin jatkuvasti uusia mysteereitä nopeammin kuin ehdin edes tajuta vanhoja. Päätin olla huolehtimatta takasta nyt, ja jatkoin tulen tekemistä. Soihtuni avulla sain sen nopeasti syttymään. Ei aikaakaan kun suloinen lämpö alkoi huokumaan takasta ja lämmittämään luitani.
En tiedä lainkaan kauanko olin nukkunut, mutta mutta tunsin oloni levänneeksi. Aamun valjetessa lähtisin etsimään kirjastonhoitajaa. Kenties hänellä olisi antaa vastauksia.
Ajatus tämän paikan kirjastosta myöskin kiihotti mieltäni. Siellä olisi varmasti upeita ja ennen näkemättömiä teoksia. Ehkä Quatermass antaisi minun vähän vilkaista.

Vaihteeksi vakavissani

2009-10-19T05:30:00.000-07:00

Tänään on kylmä päivä. Sellaista kylmyyttä jota tekisi mieli lämmittää rommilla. Tai ehkä bensalla.
Sen sijaan litkin kitkerää tonicia. Hyi helvetti, tämähän maistuu ihan greipiltä! Ostin kokeilunhalusta.(tai ehkä koska tarvitsen epätavallisen suosikkijuoman korostaakseni eksentrisyyttäni. hihi.)

Yö kului eskapistisesti pelaamisen merkeissä. Menin Jade Empiren läpi. Ja totisesti, paremmin en voisi aikaani käyttää, olin sitten missä mielentilassa tahansa. Kokemus oli mahtava. Kuin ylipitkä draamantäytteinen kung fu leffa.(hetkinen, sainko sen kuulostamaan huonolta? päinvastoin!)
Aloitin tietysti pelaamaan heti uudestaan alusta. Haluaisin nähdä pelin kaikki loput, mutta toisaalta en usko että PYSTYN tekemään hahmostani häijyä paskiaista. Maailma on minulle aivan liian todellinen!
Falloutissa minulle ei tuottanut mitään vaikeuksia suorittaa järjetöntä väkivaltaa viattomia kohtaan, mutta Jade Empiressä en vain raaski olla julma edes pahimmille vihollisilleni.
Peli sai minut myös miettimään omaa moraaliani, minkä pelin tekijät ovat varmasti tarkoittaneetkin tapahtuvaksi. Mitään varsinaista muutosta se ei minussa aiheuttanut, huomaan muutenkin pyrkiväni(<-huom) käyttäytymään kuten pelissä kuvatun Avoimen Kämmenen tien kulkijat. En kuitenkaan pystyisi ikinä olemaan läheskään yhtä hyväsydäminen kuin hahmoni.

Ah, hahmot. Heistä tuli minulle pelin aikana hyvin läheisiä. Hymy nousi korviin kun seurailin heidän keskinäistä torailuaan, tai kun kuuntelin Black Whirlwind nimisen barbaarin verisiä tarinoita. Osittain hekin pitivät minut kaidalla tiellä, koska etenkin hahmoni lapsuudenystävä luotti hyvyyteeni niin hellyttävän sinisilmäisesti etten olisi kestänyt pettää häntä.
Vähän sama juttu arkitodellisuudessakin. Olin joskus paljon nykyistä ikävämpi persoona, tympii muistellakin, mutta eräiden hyvien ihmisten kanssa ystävystyminen sai minut tarkastelemaan käytöstäni ja ajattelutapojani, ja ainakin toivoakseni muuttumaan parempaan suuntaan.

Nämä siteet ovat myös pitäneet minut hengissä huonompina aikoina. Mikä näinä hetkinä tosin tuntuu kahleelta, grrr.. Mutta aina jälkeenpäin ajatellen pelastusköytenä.
Siitä huolimatta pidän ihmisen oikeutta omaan henkeensä tärkeimpänä perusoikeutena. Itsemurha vain on ikään kuin epäkohteliasta läheisiä kohtaan. Mutta vielä tylympää olisi olla ymmärtämättä tätä ratkaisua.

Älkää nyt ottako tätä angstauksena, mutta joka vuosi tähän aikaan huomaan pohtivani että jokohan viimeinen kesä oli takana. Keväisin olen aina vähän yllättynyt.

Viime vuonna olin suorastaan ehdottoman varma ettei seuraavaa kesää tule, mutta tässä sitä vielä kirjoitellaan. Ja olen kyllä ihan iloinen siitä. Olen viettänyt aikaa hyvien ihmisten seurassa, lukenut kirjoja, katsonut leffoja, pelannut pelejä.. nähnyt unia! Nämä asiat ovat minulle paljon tärkeämpiä kuin koulunkäynti tai työ. Oikeastaan suhtaudun kirjoittamiseen ja muuhun sisällöntuottamiseen työnä, vaikka siitä ei maksetakaan. Ja fiktion kuluttaminen ja ihmisten kuunteleminen on minulle opiskelua, vaikka onhan minulla tuo oikeakin koulu menossa.

No, ensi kerralla kirjoitan jostain hilpeämmästä. Ostin hasselpähkinärouhetta, ajattelin kokeilla sitä kahviin. Tuollaiset pienet jutut tuottavat vielä mahdottoman paljon iloa. Mutta ei tänään, väsyneenä ei kahvia sovi juoda. Menee hukkaan.

Palanen Suomen historiaa

2009-10-17T21:06:00.000-07:00

Kun valvon liian pitkään, alan puhumaan läpiä päähäni. Mainittu kirja on todellinen, ja perhanan hyvä onkin. Suomennettu nimellä Vihreän saaren laulu.
Lukekaa se! *ärjäisy*

Albus: Time runs fast nowadays, have you noticed? Weeks just go by
Albus: I read a book that gave logical explanation for that. It was The New Policeman by Kate Thompson.
Jay: Yes, we are getting older, and the time goes by faster
Albus: It explained that time is LEAKING from our world to the faerie realm, a land of eternal youth. Logical!
Jay: Of course!
Albus: And because of that, the faeries are started to grow older in their world.
Jay: lol, you are crazy alpo
Albus: I hear that a lot. Usually it's like "you are crazy! now give up the tank before you blow up more things!"
Albus: Of course I didn't listen
Jay: Ahhh, well if you have a tank, why wouldn't you blow stuff up?
Albus: And that's why our capital city is nowadays Helsinki, and everyone pretends they never heard of Alpopolis, the old one.
Jay: O.o
Jay: Why would you blow a city named after you up?
Albus: It was Alpopolis only a few hours. I had just managed to conquer it with that tank and rename it(Saunapolis was stupid name anyways), but they were sore losers and tried to stop me. Ah, they shouldn't have tried to hide from my tank into that dynamite factory...
Albus: A piece of Finland's recent history. Though I doubt you'll find any of that in the history books. Everyone's kind of shamed of that.
Jay: I'll have to put it in the history books
Jay: I'll hack databases and make that part of the ciriculum in schools
Albus: You do that! World deserves to know the truth!
Jay: Heha. It'll be epic.

Pienet täydelliset hetket 4

2009-10-14T07:12:00.000-07:00

Tänään pelasimme Hero's Questia, mukavaa roolipelivaikutteista lautapeliä. -Vaikutteista, koska varsinaista roolipelaamista ei ollut juurikaan, mutta mukava peli silti. :) Kirjastosta tarttui mukaan uusi Nemi-albumi.

Nyt laitan leipiä ja kuumaa kotitekoista mehua. Äitee ei laita etikettejä mehupulloihin niin koostumus on aina yllätys. Tämänkertainen tuoksui ainakin mustikoilta. ^^

Tuli pikainen kirjoitus kun uppoan nyt nojatuoliini syömään ja Nemiä lukemaan. ->

Eikä maine päiväin näiden...

2009-10-10T17:18:00.000-07:00

Päätin tuossa lähteä paikalliseen maailmanlopun ravintolaan yhdelle. Ulkona oli jo pikku pakkasta joten päätin pitkästä aikaa pukea manttelin, sitä en olekaan käyttänyt sitten viime kevään satunnaisia kuvaushetkiä lukuunottamatta.
Maria pohti kuvien merkitystä blogeissa, joten piristänpä tämänpäiväistä tekstiä lähtiessä ottamallani kuvalla!

Matkalla osui soittimeen soimaan Kom-Teatterin veisu Kolme pikku miestä, ja ajauduin pohtimaan yhtä tarinamaailmaani josta en ole vielä aloittanut kirjoittamaan. Se sijoittuisi kuvitteelliseen 1800-luvun eurooppaa muistuttavaan valtioon jossa vuosia kestänyt sota pitää teollisuuden rattaat pyörimässä. Päähenkilömme on köyhä työläinen, tavallisista tavallisin mattimeikäläinen jonka elo on loputonta raatamista. :( (lupaan olla tekemättä hänestä hullua murhaajaa. tai yritän ainakin.)
Mutta se maailma vaatii vielä kypsyttelyä ennen kuin voin alkaa kirjoittamaan. Tällä välin voisinkin taas pureutua liian pitkään tauolla olleeseen Ufouria-sarjikseeni, johon myös sekoitan työläisromantiikkaa. :)

Noh, baariin pääsin sitten lopulta ja päätin tilata vanhaa kunnon negritaa.
"Mitäh?" huusi isäntä musiikin yli.
"Sanoin että negritaa!"
"Tequilaa? Ok!"
"Ei kun.. no joo"

Ehdinpä sitten juuri istahtaa pöytään kun joku humalainen ukko horjui luokseni. Huutaen käyty keskustelu meni suunnilleen näin:
"Ooksää joku ryssä vai?"
"En."
"No miksi pukeudut noin?"
"Koska se on lämmin talvella. Sitä paitsi tämä on saksalainen."
"Ai että heil hitler?"
"pläts" sanoi kämmeneni ja naamani. "Voi hyvä jeesus ei. Se on VAATE, ei politiikkaa." Sitten siemaisin pitkän kulauksen tequilaani ja tuijotin samalla ukkoa ilmeenkään värähtämättä. ò___ó Toivoin eleeni viestivän "olen ihan tosi karski, että äläs ryttyile."
Tuijotettiin siinä toisiamme hetki, ja sitten ukko sanoi jotain "ei mitään, se on hyvä", kättelimme ja hän lähti omaan pöytäänsä.Vasta jälkeenpäin tietysti tuli mieleen iskeviä kommentteja mitä olisi pitänyt sanoa, esim osoittaa Piraattipuolueen logoa laukussani ja sanoa "TÄMÄ on politiikkaa!" Se olisi varmasti vienyt keskustelun hauskaan suuntaan.
Tapani mukaan vainoharhauduin tästä tilanteesta, ja yhtäkkiä kaikki asiakkaat tuntuivat vilkuilevan minua uhkaavasti murha mielessään. Melkein-valmiina-ninjana saattaisin juuri ja juuri pärjätä vahvasti humaltuneelle papalle, vaan ainoastaan lievästi humaltunut nuorukainen sen sijaan heittelisi minua pitkin seiniä. Niinpä hulautinkin lasini nopeasti tyhjäksi ja suuntasin kohti ulko-ovea, sillä välin kun arvioni mukaan vaarallisin vihollinen lauloi karaokea. Laulu oli minulle tuntematon, mutta uskon sanojen menneen suunnilleen näin:

Kohta menen ja tapan tuon manttelimiehen kurjan

Tequilaa juova paskiainen saa tuta raivoni hurjan

Mokoma venäläinen kommunisti, saksalainenkin vielä
Hitleriä palvoo ja Staliniakin, semmoisia en siedä!

Kas nyt hän yöhön pakenee, pelkurimainen natsi punikki

Laulun loputtua perään lähden ja potkin siltä hampaat rikki

Ehkä. Toisaalta se saattoi olla joku englanninkielinen iskelmäkin, mutta olen varma että hän olisi halunnut laulaa noin.
Varmuuden vuoksi hipsin heti ovesta päästyäni pimeään metsään. Hyvä puoli Laukaan baareissa: kaikkien lähellä on pimeää metsää tai kujia joille kadota.
Katsokaas hyvät kansalaiset, jos joku pahantahtoinen julmuri ajaa teitä takaa, älkää helkkarissa menkö valoisalle kadulle jossa vainoaja näkee teidät selvästi, varsinkaan jos tällä on pyssy. Paljon viisaampaa on paeta johonkin pimeään paikkaan. Tavalliset ihmiset, erityisesti humalaiset näkevät huonosti pimeässä, ja pakenevalla on tässä tapauksessa etu puolellaan. Ainakin kunhan vainolaisenne ei ole ninja, terminaattori, halpiskauhuleffojen murhaaja, kissanainen tai pimeänäkölaitteella varustettu erikoisryhmän jäsen. Yllättyisitte miten usein nuo mainitut tyypit jahtaavat minua, joskus kaikki yhtä aikaa. Ehkä tarinoin siitä joskus.

No, vainoharhailuni oli kuitenkin turhaa sillä kukaan ei lähtenyt perääni. Tiedän tämän koska jäin vähäksi aikaa väijymään pimeään itseluottamukseni hypättyä yhtäkkiä huippuunsa tequilan takia. Käppäilin siitä sitten rauhallisesti kotia kohti ihan iloisena ettei mennyt rahaa kuin yhden paukun verran. Postin autot siellä jo huristelivat jakaen aamun ensimmäisiä sanomalehtiä. Kävi nopeasti mielessäni kysyä kyytiä kotiin kun auto olisi siihen suuntaan menossa, mutta sitten tulin ajatelleeksi että humalaiset yrittävät varmasti usein liftata postin kyytiin ja se mahtaa olla tosi ärsyttävää heistä, joten en kehdannut.

Kotona muistin tsekata postilaatikon, ja perhana, siellähän oli uusi peli xboxille: Jade Empire! Jos olisin muistanut hakea postin jo päivällä, en olisi lähtenyt ulos koko iltana.
"Taistelutaitojen mestarin asemassa voit valita, palautatko tämän muinaisen maan entiseen loistoonsa vai murskaatko sen kantapääsi alle!" No arvatkaapas. :)

Nyt voisi kokkailla jotain pientä syötävää ja sitten laittaa peli pyörimään. Tässä teille vielä Kom-Teatterin mainio tulkinta partisaanimarssista:

Parturointi ja pukuleikkiä

2009-10-08T14:43:00.000-07:00

Tänään lyheni vähän tukka, tässä ennen-jälkeenkuva. Koirakin eksyi mukaan kuvaan. :)

Kasvoissa alkaa jo näkymään talvipyöreyttä. Kas kun tapaan talvisin kadota vieläkin enemmän omiin maailmoihini, ja tämän seurauksena syön enemmän ja liikun vähemmän. Eilenkin kävin Arnold'silta hakemassa 12 kpl donitseja. |: (katsokaas kun "osta 12, maksa 9"

Ostin myös rommia toissapäivänä, halpaa Negritaa. Yleensä olen ostanut Captain Morgan's Black Labelia, kohtuu halpaa sekin eli jotain päälle 20 euroa pullo. Kauppareissulta tänään tarttui mukaan litsi-makusiirappia, josta nyt aion työstää Mestarillisen drinkin hullun tiedemiehen ominaisuudessani.

Ja sitten maistan keitosta alkoholijuomiin mieltyneen herrasmiehen ominaisuudessani.

"Miltä maistuu, sir?"

Hyvää on! Litsisiirappia, rommia, ja tilkkanen vettä. Tarkat mittasuhteet ovat salaisia.(kunhan lorauttelin)

Bonuskuva! Herra Harmaa ei pidä väreistä.

Garrett käy kirkossa

2009-10-02T00:00:00.000-07:00

Jatkoa jokunen aika sitten kirjoittamalleni Thief-pätkälle. En ole muistaakseni julkaissut bloggerissa vielä.
Tämä sijoittuu siis aikaan ennen tuota viimekertaista tarinaa. Siinä oli kyllä muitakin aikavirheitä, mm. Moiran kartanon teurastus tapahtuisi vasta näiden molempien jälkeen, kun taas Rutherfordin teurastus ennen näitä. Kirjoitan ehkä molemmista vielä eeppisemmät versiot jos jaksan. :D

--

"Auttakaa! Hän aikoo tappaa minut!" Kauhistuneet rääkäisyt kajahtelivat taas Kaupungin kaduilla. Entinen mestarivaras, nykyinen mestarimurhaaja Garrett oli vauhdissa.
Nykyään hän sai tappamisesta sitä nautintoa minkä varastaminen ennen tuotti. Tietysti hän tyhjensi myös uhriensa taskut, mutta vain voidakseen ostaa lisää tappamistarvikkeita.

"Elämäni on kuin peliä... pelkkää peliä..." hänen oli kuultu nyyhkivän puukottaessaan liikkumatonta ruumista uudestaan ja uudestaan. Hänen oli myös kuultu ulvovan talojen katoilla "Aamu ei ikinä koita!"
Niin, Garrettin harhaisessa mielessä todellisuus oli palikkamaista ja itseään toistavaa. Hän ei muistanut milloin olisi viimeksi nähnyt päivänvalon. Aina yön lopuksi hän vain menetti tajuntansa, ja heräsi taas seuraavana iltana asunnostaan.
"Hänet pitäisi lukita Kehtoon" mutisivat asukkaat keskenään, viitaten Shalebridge Cradleen, Kaupungin käytöstä poistettuun mielisairaalaan jossa kerrottiin kummittelevan.
Nämä puheet kantautuivat myös Garrettin korviin.
"Miksikäs ei" hän tuumasi. "En olekaan ikinä ryöstänyt kehtoa, hähää." (epäsuora lainaus pelistä. -Samuel)
Mutta ei vielä tänä yönä. Garrett oli liian hermostunut, ja se tarkoitti sitä että jonkun täytyi kuolla.

Garrett tapasi aloittaa yönsä Stonemarketin kaupunginosassa sijaitsevassa pienessä kapakassa. Se oli hänen lempipaikkansa monestakin syystä, joista yksi oli se että sen seinälle listattiin aina edellisen yön rikostilastot.
"Hmm. 52 murhaa viime yönä. Pystyn kyllä pistämään paremmaksi!"

Siitä alkoi Kaupungin tähän asti verisin yö. Kansaa kuoli kuin kärpäsiä, ja vartijat juoksentelivat vauhkoina ympäriinsä kirkaisujen perässä. Garrett liikkui varjoissa kuin aave, eikä kukaan saanut häntä kiinni.
Keeperit tietysti pitivät häntä silmällä. He pitivät kaikkea silmällä. Neuvostossa oli monta jotka olisivat halunneet poistaa Garrettin kokonaan kuvioista, mutta muinaisten ennustusten mukaan tällä mielipuolisella murhaajalla oli tärkeä rooli Kaupungin tulevassa historiassa. Näin sanoi se pelottava pikkutyttö joka tulkitsi raihnaisen ennustajan epäselviä mutinoita, eikä kukaan Keepereiden joukosta tohtinut kyseenalaistaa näitä tulkintoja.

Niinpä Keeperit olivat pakotettuja pyytämään Garrettin apua eräässä polttavassa asiassa. Tämän olisi varastettava pyhä esine sekä Hammeriteilta että Pakanoilta. Tämä ratkaisu tuotti Keepereille suurta tuskaa, sillä he tiesivät oikein hyvin että molempien järjestöjen jäsenmäärä olisi laskenut roimasti Garrettin viimeisteltyä työnsä.
"Yritä olla aiheuttamatta liikaa hämminkiä, jooko?" Keeper Artemus pyysi antaessaan Garrettille tehtävän.
"Lupaan jättää jälkeeni rauhan ja hiljaisuuden" Garrett sanoi kiilto silmissään.
"Eih, en tarkoittanut sitä.." Mutta Garrett oli kadonnut varjoihin. Piru vie, tuumasi Artemus ja katosi itsekin varjoihin. Juuri hän oli opettanut tuon tempun nuorelle Garrettille aikoinaan.

Garrett murhasi vielä useita kansalaisia, ennen kuin muisti yhtäkkiä tehtävänsä paettuaan vartijoita St. Edgarin kirkkoon. Juuri täältä hänen piti kähveltää.. äh, mitähän se nyt olikaan. No, se ei ollut tärkeää.
Hiljainen korahdus kaikui pihalla ensimmäisen Hammerite-veljen kaatuessa.

"Kop kop!" sanoi Garrett häijysti ovella. Kukaan ei tuntunut kuulevan. Hyvä.
Tämän porukan kanssa oli oltava varovainen. Hammeritet kantoivat mukanaan hirmuisia moukareita joilla heidän oli määrä murskata kaikki suuren Rakentajan viholliset. Eli kenet tahansa jotka uskoivat väärin, olivat epäilyttävän näköisiä, tai jotka kulkivat ympäri kirkkoa varastellen esineitä ja tappaen porukkaa. Garrett arveli kuuluvansa jokaiseen mainittuun kategoriaan.

Ei sillä että hän olisi ollut erityisen uskonnollinen, Garrett tuumasi kätkiessään seuraavaa puukotuksen uhria varjoihin. Ennen hulluksi tulemistakaan hän ei ollut uskonut juuri muuhun kuin kylmään käteiseen. Mutta hän ei ollut ikinä pitänyt näistä kiihkomielisistä hammeriteista. Pakanat olivat paljon mukavampaa sakkia.(peilaan hävyttömästi omia tuntojani Garrettiin. -Samuel)
"Te molemmat olette kyllä ihan pähkähulluja" hän tuumasi ääneen muuan vasaraveljen ruumiille ja nyökytteli tämän päätä.
"Ne pakanat nyt esimerkiksi, asua nyt vapaaehtoisesti metsässä. Toisaalta te hammerit olette ihan yhtä perseestä, ette ajattele muuta kuin jatkuvaa rakentamista ja koneita." Ruumis nyökkäsi.
"Oletteko koskaan ajatelleet voimienne yhdistämistä jatkuvan vihanpidon sijasta? Yhdessä voisitte syrjäyttää ne kurjat Keeperit ja kehittää Kaupunkia! Voisitte auttaa ihmisiä sen sijaan että taistelette käännynnäisistä! Miltä se kuulostaisi?" Ruumis vain tuijotti häneen lasittunein silmin. Garrett huokaisi.
"Olet oikeassa. Mikään ei ikinä muutu. Elämä on vain loputonta peliä... yö toisensa jälkeen merkityksetöntä murhaamista ja varastamista. Voisinpa päättää elämäni... olen niin onneton..."
Garrett itki muutaman kyyneleen äänettömän ruumiin seurassa. Sitten hän kokosi itsensä ja lähti jatkamaan synkkää tehtäväänsä.

"Kas, taisin murhata ylipapin" Garrett huomasi. Hänen puukottamansa punakaapuinen mies kun kantoi moukarin sijasta koristeellista taikasauvaa. Garrett poimi sauvan ja osoitti ruumista.
"Zap! Muutu kurpitsaksi!" hän huudahti. Mitään ei tapahtunut. Garrettin mieliala laski, mutta hän piristyi taas päästessään ryöväämään ylipapin huoneistoa.
Mitäs nyt pitikään varastaa... Jokin malja kaiketi. Garrett löysi monenlaisia kultaisia ja hopeaisia maljoja, ja pisti varmuuden vuoksi kaikki taskuihinsa.

Lopultakin monenlaisten vastoinkäymisten ja nolon epäkuolleisiin liittyvän sattumuksen jälkeen Garrett löysi etsimänsä arvoesineen. Tämä ja suunnilleen kaikki muutkin kirkon arvoesineet taskuissaan hän jätti tuo meluisan paikan taakseen. Garrettin laskujen mukaan kirkon jäsenluku oli laskenut 12 hengellä.

Garrett astui ulos kirkon ovesta ja... heräsi kotona sängystään täysissä pukeissa. Vuorokausi oli taas vaihtunut! Eikö hän milloinkaan saisi nähdä aurinkoa?
Noh, ainakin hän pääsisi tarkastamaan viime yön rikostilastot. Saiko hän puukotusennätyksen rikottua? Lähtiessään hän sammutti neuroottisesti kaikki asunnon kynttilät, ne kun syttyivät mystisesti joka kerta hänen herätessään.
Garrett oli oikeastaan ihan hyvällä tuulella tänä iltana. Jopa siinä määrin että tappoi vain kaksi ihmistä matkallaan Stonemarketiin.

"100 kansalaista murhattiin viime yönä Stonemarketin alueella" luki rikosraportissa. Garrettin silmät kyyneltyivät onnesta. (itsekin olin aika riemuissani :D -Samuel)

Ninjan tie osa 11 - Paluu(taas)

2009-10-01T09:31:00.000-07:00

Piiitkän tauon jälkeen on aika palata Ninjan tielle. Lähes tuhouduttuani viime kerralla olen häpeällisesti vältellyt velvollisuuksiani, mutta se loppuu nyt.

Viime kerralla siis jouduin KAUHISTUTTAVAAN demoniulottuvuuteen, jossa hirveä demonikeisari(vai mikä olikaan) pakotti minut taistelemaan inhoja joukkojaan vastaan. Taistelu tosin oli lasten leikkiä verrattuna hirmuiseen labyrinttiin johon jouduin seuraavaksi menemään. Se oli mitä hermoja raastavin kokemus, ja olisinkin rääkynyt tuskaani kovaan ääneen ellei naapuri olisi istunut sohvalla ihmetellen menoani.
Onneksi hän lähti ennen kuin pääsin labyrintin loppuun, jossa odotti kammottava haamusamurai, tähän asti oikeasti pahin bossi. Olin tallentanut viimeksi ennen labyrinttia, joten oli pakko irvistää ja yrittää kestää kauheat haamuhyökkäykset, joista yhdellä samurai palautti omaa healthiaan juuri kun olin saada hänet hengiltä!
Vaan sainpa lopultakin ukon tuhottua, ja joka ikinen parannusjuoma siinä meni. Tämän jälkeen areenalle ilmestyvät haamukalat melkein imivät lopun elämäni, ennen kuin pääsin pakoon ja tallentamaan.

Niinpä niin, tämän takia olen pitänyt hieman taukoa ja lepuuttanut hermojani Burnout Revengen ja GTA - San Andreasin kaltaisten rattoisten rymistelyiden parissa. Mutta nyt en voi enää sivuuttaa Ryun epätoivoisia huutoja pelihyllyn hämäristä.
"Tule takaisin!" hän kutsuu. "Mahtavista lihaksistani ja ninjataidoistani ei ole mitään hyötyä ilman sinun viisasta ja oikeamielistä johdatustasi!" No hyvä on kun kerran noin anotaan.

Harjoitus on paikallaan, joten kierrän Taironin ympäristön vihollisia mestästäen, ja tietysti farmaten essenceä parannusjuomia varten. Matkani käy kaduilta viemäreihin ja luostarista katakombeihin, ja kohtaan fiendejä, lepakoita, jättiläiszombeja, niitä inhoja supersotilaita, sekä tietysti vanhoja rakkaita ystäviäni Mustia Hämähäkkininjoja. Mokomat hilpeät veikkoset saivat minut yllätettyä luostarin arkistossa ja räjäyttivät perseeni taas kerran. <3 Vielä yksi taistelu Pleasure Streetillä Han's Barin edustalla... Ja sitten vielä yksi, ja vielä yksi...

Vaan lopulta velvollisuus kutsuu, on aika lähteä. Hyvän aikaa kuluukin kun etsin tietä takaisin labyrinttiin. Pysähtyessäni tappelemaan supersotilaiden kanssa matkan varrella huomaan mystistä hohdetta erään talon sisällä. Pakkohan se on mennä tarkistamaan. Siellä on teleportti joka heittää minut takaisin demoniulottuvuuteen! Tavallisten (super)demonien lisäksi siellä hönkii jonkinlaisia supersuperdemoneita, isoja korstoja joilla on saksikädet ja jotka ampuvat silmistään laseria. :O
Parikymmentä otusta tapettuani minulle alkaa selvitä että kyseessä on uusi 60 demonin haaste. Sen päätyttyä olen hengästynyt kuin fyysisen taistelun jäljiltä. Kenties tämä oli Ninja Gaidenin tapa toivottaa minut tervetulleeksi pitkän pelitauon jälkeen. En voisi kuvitella parempaa tapaa. :)

Pitkän harhailun jälkeen pääsin takaisin labyrinttiin. Olin unohtanut miten ärsyttäviä siellä leijailevat haamukalat oikein olivatkaan, mutta nunchakulla ne hoituivat. Ja nyt edessäni kohoaa kauhea palatsi. Pelottaisi, mutta jyhkeä musiikki valaa minuun rohkeutta.

Puolta tuntia myöhemmin...

Vapisuttaa. Kurkku on taas vaihteeksi käheä, en voinut estää itseäni karjumasta muutaman otteeseen. Vähän ajan jälkeen en saanut enää muodostettua sanoja, vaan "Perkele!" ja "Kuole!" huudahdusten tilalle tuli "arrrraaaarraaaaaaaa!" primitiivisten vaistojeni herätessä henkiin.

Vaan olen taas askeleen lähempänä tieni päätöstä. Ninjan tien! Tähän on hyvä lopettaa tältä illalta.

Oh, the stories we were told...

2009-09-30T06:23:00.000-07:00

Päivän salaperäisessä kokoontumisessa pelasimme '80-luvun trivial pursuitia, ja kuuntelimme King Diamondia ja Blackmore's Nightia.

Tänään olin musta. Mustat kengät, housut, kauluspaita, trenssi, ja nahkahanskat. Oliivinvihreät olkalaukut vähän turmelivat vaikutelmaa, mutta eivät liikaa. Näyttäisin luultavasti typerältä mustien laukkujen kanssa.

Kotimatkalla pistäydyin kaupassa, ja katsoin että onpa tutun näköinen henkilö kassalla, kasvo 6 vuoden takaa yläasteelta.. En olisi ujona tietenkään uskaltanut sanoa mitään, mutta sitten tullessani kohdalle hän kysyikin "Mitenkäs sinä olet voinut?" ja sitten vaihdettiin kuulumisia hetki. :)

Olen vain aina ollut siinä uskossa ettei kukaan kuitenkaan muistaisi naamaani, ajatus jonka turvin on ollut vähän helpompi liikkua valoisan aikaan ulkona. Pitänee kasvattaa parta. (kasva jo! pirun geenit.)

Kävin jopa kelallakin toimittamassa yhden pienen paperin. Moinen velvollisuuksien hoitaminen oli mitä uuvuttavinta, ja tällä viikolla pitäisi käydä koulullakin vielä. Ah ja voih.

Ainiin, tv-lupatarkastajakin kävi aamulla. Neljä vai viisi vuottako olen tässä nyt asunut ja aina onnistunut välttämään ne käynnit, mutta nyt osuin ovelle. :E Onnekseni oli tosi leppoisa tyyppi kyseessä, eikä tuhonnut minua kun kerroin että omistan telkkarin mutta vain pelikäyttöön. (se on totuus)

Valo yössä

2009-09-26T18:52:00.000-07:00

Päätin lähteä ulos testaamaan taannoin hankkimaani myrskylyhtyä.(oli ihan pakko koska naapurikin oli hommannut semmoisen!) Tuntui ajatuksena kivan häiriintyneeltä hipsiä keskellä pimeyttä lyhtyä kantaen ja luoden häijyjä silmäyksiä ohikulkijoihin, tiedättehän.
Vaan oliko perkele hyvä idea.

Heti pimeälle pururadalle päästyäni muistin miksi ylipäänsä pidän syksyn pimeydestä: en tykkää näkyä. Vaan kiitos lyhdyn, olin oikea loistava valopiste kaikkien hirmuisten metsän olentojen silmissä, kun taas omat silmäni eivät valon takia nähneet paria metriä pidemmälle.
Saatoin kuulla vihaista hampaiden narskuttelua ihmissusien seuratessa menoani... Pääni säästyi vain koska ne eivät halunneet tulla lähemmäksi silmiä särkevää valoa. Vaan ah, eikö tämä ihana MYRSKYlyhty ollutkin lepattaa sammuksiin kevyen tuulenvirin käydessä! Onneksi pääsin sentään ihmisten ilmoille. Metsästä jälkeeni kantautuva ulvonta lupasi että täysikuun koittaessa tavataan taas.

Lyhdyn valolla oli muuten myös sellainen jännä vaikutus että paikat alkoivat näyttää ihan vierailta. Uskon tunnistaneeni pari maisemaa joita olen nähnyt viimeaikoina unissani. Toisen ihan viime yönä itse asiassa.

Tein ihan hyvän kävelylenkin siinä. Taisin tosin käyttää lyhtyä jotenkin väärin koska lasi on nyt ihan tummunut, mutta onpahan vanhemman ja tyylikkäämmän näköinen.

Päivän biisinä King Diamondin Follow the wolf, kappale joka on aina tuonut vahvasti mieleeni tuon kyseisen metsän.

NYT voisin syödä jotain ja katsoa loppuun sen simpsonien jakson joka jäi aiemmin illalla kesken. Olen tosi huono katsomaan mitään kestoltaan 5 minuuttia pidempää.

Pienet täydelliset hetket 3

2009-09-26T12:12:00.000-07:00

Keittelin tuossa kahvia aiemmin, ja Louis Armstrong soi taustalla. St Louis Bluesin lähtiessä soimaan sain spontaanin tanssikohtauksen ja tanssahtelin kanelipurkin kanssa.(olin juuri maustamassa kahvia)

Kahviin tulivat löfberg's lilan ja tumman presidentin jämäpurut pussien pohjalta, sekä pari kauhallista perfettoa. Ja tietysti samat vanhat mausteet, eli kardemummaa, kanelia ja inkivääriä.

Käytän nykyään pääasiassa rasvatonta maitoa kaikkeen muuhun, mutta kahviin haluan sitä täyteläisempää tuntua joten pistän aina tilkan kevytkermaa ja tilkan maitoa. Tosi hyvä sekoitus.

Viimeviikkoisen ostoskassin pohjalle oli vielä unohtunut vanha kismet-patukka joka maistui mukavasti kahvin kanssa.
Ja vielä koneelle pyörimään Simpsonien 20 tuotantokauden viimeinen jakso. Ai että mitä tykitystä. Tällä kaudella on ollut muutama huonokin jakso, mutta tämä viimeinen on naurattanut vähän väliä.

En nyt jaksa ottaa kuvaa kahvikupista ja kismet meni jo, joten tuossa kuva pienehköstä kartasta jota teen Quakeen. Sen on tarkoitus olla kahvila.

Fallout 2 jatkoa

2009-09-22T19:44:00.000-07:00

Lyhyehkö jatkoa muutaman kuukauden takaiseen Fallout 2 fanficiin. Ole hyvä, Joonas. :) Ja muutkin jotka ovat jaksaneet lukea ja tykänneet.

--

Denin asukkaat huokaisivat helpotuksesta Amandan ja Vicin lopulta lähtiessä kaupungista. Huhut alkoivat kiertää välittömästi heidän kadottuaan taivaanrantaan. Kerrottiin Amandan ottaneen Vicin vangiksi jostain sanoinkuvaamattoman kauheasta syystä. Toisen huhun mukaan nuo kaksi olivatkin rakastavaisia, ja yhtä hulluja kumpikin.
Illan hämärtyessä Vic ja Amanda olivat jo kaukana Denistä, ja autuaan tietämättömiä huhuista jotka nyt levisivät karavaanarien matkassa toisiin kaupunkeihin. Vaan villeimmätkään huhut eivät osuneet lähelle totuutta, nimittäin sitä että lempeä romukauppias ja väkivaltaisen mielisairas barbaari olivat vain todella hyviä ystäviä.

Vic oli Amandalle henkensä velkaa, mutta se ei ollut ainoa syy miksi hän oli päättänyt seurata tätä. Toisin kuin useimmat muut, hän ei nähnyt Amandassa pelättävää raivohullua. Hän näki väärinymmärretyn nuoren joka oli syntynyt väärälle aikakaudelle, aivan väärään maailmaan. Vaikka, Vic tuumi, toisin kuin muut, hän ei ollut joutunut Amandan satunnaisen väkivallan kohteeksi, ja se saattoi vaikuttaa hänen mielipiteeseensä.
Leirinuotiossa roihusivat heidän kimppuunsa hyökänneiden maantierosvojen vaatteet.
Rosvot olivat hyökänneet ensin, mutta toisinaan Amanda tappoi provosoimattakin, vaikkapa sen takia että ei pitänyt jonkun puhetyylistä.

Vic katsahti pomoonsa nuotion yli. Amanda tuijotti liekkeihin tyhjä katse silmissään, mutta ruumis jännittyneesti kyyryssä, käsi puristaen revolveria. Kenties hetkenä minä hyvänsä hän saattaisi ojentaa kätensä ja ampua Vicin pään tohjoksi jonkin hetkellisen harhan vallassa.
Vic kohautti olkapäitään. Hänellä oli ollut monenlaisia matkakumppaneita vuosien varrella, useimmat vähemmän hulluja kuin Amanda, mutta yhteenkään Vic ei ollut luottanut tarpeeksi jotta olisi uskaltanut selkänsä kääntää heille. Amanda oli kenties hänen kumppaneistaan vaarallisin ja arvaamattomin, mutta Vic huomasi luottavansa häneen syvästi.
Jos hän joskus ampuisikin Vicin hulluuden puuskassaan, se olisi vahinko, verrattavissa aseeseen joka laukeaa vahingossa. Ja Vicin filosofian mukaan oli aina parempi kuolla ystävän luodista.

Amandakin oli vaipuneena syviin mietteisiin. Pieni osa hänen mielestään oli valppaana ja kuunteli ympäristön ääniä. Nuotion roihu, Vicin rahiseva hengitys, kaikki erämaan pienten olentojen päästämät äänet näiden kulkiessa leirin ohitse. Yksikin asiaankuulumaton ääni saisi hänet heräämään horroksestaan valmiina taisteluun. Mutta toistaiseksi hän vain tuijotti liekkeihin ja muisteli lapsuuttaan.

Elämä Arroyossa oli ollut ankaraa. Jokaisen työhön kykenevän täytyi uurastaa ankarasti yhteisön eteen. Raskaiden päivien jälkeen ainoa huvitus oli yhteinen hetki jolloin kylänvanhimmat kertoivat tarinoita. Tai oikeastaan yhtä ja samaa tarinaa kerta toisensa jälkeen. Tarina kertoi Amandan isoisästä, legendaarisesta Vault Dwelleristä. (en edes yritä suomentaa, Fallout-fanit eivät muuten tunnistaisi. -Samuel)

Kauan sitten kun suuri sota oli vielä tuoreessa muistissa, Arroyolaisten esivanhemmat elivät maanalaisessa holvissa. Holvin laitteisiin tullut vika oli koitua koko yhteisön tuhoksi, mutta valtavien ponnistusten ja seikkailujen jälkeen Vault Dweller onnistui pelastamaan heidät. Kiittämätön yhteisö kuitenkin karkotti hänet luotaan, koska seikkailut olivat tehneet hänestä ulkopuolisen. Jotkut yhteisön jäsenistä kuitenkin seurasivat hänen perässään, ja he yhdessä perustivat Arroyon.
Useimmat kylän lapset kuuntelivat tarinaa joka kerta yhtä lumoutuneina. Se oli parasta viihdettä mitä heidän yksinkertaiset mielensä saattoivat kuvitella.
Vilkkaamman mielikuvituksen omaava Amanda oli kyllästynyt tarinaan jo aikoja sitten, ja kehitteli siitä mielessään vaihtoehtoisia versioita.
Hän kuvitteli kuinka karkoitettu Vault Dweller värväsi itselleen sotajoukon ja palasi teurastamaan holvin kurjat petturit. Se olisi oikein mokomille. Toisinaan hän intoutui kertomaan omaa versiotaan muille lapsille, mutta nämä pelästyivät ja kantelivat vanhimmille, jolloin Amanda sai selkäänsä.

Amandaa vieroksuttiin kovin ikätovereidensa joukossa. Ainoastaan iso kiltti Cameron yritti olla hänen ystävänsä. Hänelle Amanda selitti suurista suunnitelmistaan ja unelmistaan, pohti millaista oli elämä Arroyon ulkopuolella, ja mitä olivat nuo kirkkaat pisteet yötaivaalla.
Cameron kuunteli kärsivällisesti, mutta hänen lempeistä silmistään Amanda saattoi nähdä ettei iso poika ymmärtänyt lainkaan mistä hän puhui. Amandasta tuntui kuin hän olisi koko kylän ainoa asukas jonka mieleen mahtui muutakin kuin nauriiden kasvattaminen ja ikivanhat tarinat.
Hän janosi nähdä maailmaa. Arroyossa hän tunsi olevansa kuin häkissä. Hän olisi halunnut karata, mutta vanhimpien varoitukset joutomaan kauhuista olivat iskostuneet liian syvästi hänen mieleensä.
Amanda valitsi itselleen kaikista raskaimmat työtehtävät peittääkseen ikävänsä.
Osallistuipa hän jopa soturikoulutukseenkin, jota perinteisesti tarjottiin vain kylän miespuolisille jäsenille.
Iän karttuessa Amanda vahvistui fyysisesti, mutta vajosi samalla yhä syvemmälle masennukseen. Edes hänen hämmästyttävä mielikuvituksensa ei jaksanut keksiä uusia virikkeitä päivästä toiseen samankaltaisena toistuvasta arjesta. Hän tarvitsi jotain uutta.
Ja sitten eräänä päivänä kylään saapui muukalainen. Vanha mies nimeltä Vic.

Vic oli kyläläisten vanha tuttu, sai Amanda kuulla, mutta edellisen kerran hän oli käynyt lähes vuosikymmen sitten, eikä 12-vuotias Amanda voinut muistaa häntä.
Kauppias oli aina tervetullut vieras kylässä. Hän antoi arvokkaita työkaluja ja siemeniä vastineeksi parantavista(ja huumaavista) yrttiseoksista joita poppamies valmisti.
Useimmat lapset pysyttelivät kaukana muukalaisesta, vierastaen tämän omituista vaatepartta ja puhetapaa. Mutta Amandalle Vic oli kuin taivaan lahja, aito palanen kylän ulkopuolista maailmaa.

Hän vietti vietti kauppiaan seurassa koko sen kaksi vuorokautta jonka hän oli kylän vieraana, ja hukutti hänet kysymyksiin.
Vanhimmat pitivät moista käytöstä epäsopivana, mutta toisaalta Amanda oli iloisempi kuin vuosiin, eikä kysely näyttänyt haittaavan kauppiasta, joten he antoivat asian olla.
Vic kertoi joutomaiden kaupungeista ja niiden ihmeistä. Hän kertoi täpäristä tilanteista joihin oli joutunut matkoillaan. Amanda talletti jokaisen sanan mieleensä kuin aarteen.
Kun Vic lopulta lähti jatkamaan matkaansa, Amanda oli murtunut. Hän olisi halunnut lähteä kauppiaan matkaan, mutta häntä estettiin. Vic lohdutti häntä luvaten palaavansa taas seuraavana vuonna. Ja niin hän tekikin.

Jatkossa Vic toi aina jonkin lahjan Amandalle. Vanha kolikko, sormus, yksinkertainen puinen nukke, Amanda vaali niitä kaikkia. Esineet kertoivat toisista maailmoista ja kiihottivat hänen mielikuvitustaan. Hänen ollessaan 16 Vic toi hänelle vanhoja lehtiä. Amanda ei osannut lukea, mutta kuvat kertoivat hänelle enemmän tarinoita kuin kirjaimet ikinä voisivat. Kuvia paikoista, ihmisistä, aseista, ja suurenmoisesta laitteesta nimeltä auto. Vicin mukaan se oli eräänlainen vaunu jolla saattoi kulkea suurella nopeudella. Ihmeellistä!

Kylänvanhimmat olivat katsoneet muita lahjoja läpi sormien, mutta lehdet olivat heille liikaa.Heidän mielestään Amanda oli saamassa sopimattomia vaikutteita, ja he määräsivät lehdet poltettavaksi. Tämä oli paha virhe.
Vic oli palauttanut Amandan elämänilon, mutta hän oli yhä mieleltään epävakaa vuosikausien masennuksen jälkeen. Nähdessään unelmiensa palavan roviolla jokin hänen sisällään katkesi napsahtaen.
Amandasta tuli hyvin häijy ja arvaamaton. Monta kertaa hän joutui ruoskittavaksi pahoinpideltyään jonkun heimon jäsenen, mutta aina hän otti rangaistuksensa vastaan ääntäkään päästämättä, antaen jokaisen sivalluksen kasvattaa vihaa sisällään.
Amanda oli vakaasti päättänyt lähteä kylästä. Hän odottaisi kunnes Vic taas poikkeaisi kylässä, ja lähtisi tämän matkaan.

Kesä koitti ja Viciä ei kuulunut.
Kuukauden päivät Amanda seisoi joka aamu sillalla tähyillen horisonttiin. Kun vanhaa kauppiasta ei vielä syksylläkään näkynyt, Amanda vaipui elämänsä syvimpään masennukseen ja hautasi haaveensa maailmalle lähtemisestä.
Kunnes nyt 18 vuotiaana hänet oli pakotettu lähtemään.

"Oletko kunnossa, pomo?" Vic katsoi häneen huolestuneena. Amanda ei ollut huomannut kyynelehtivänsä.
"Miksi et palannut, Vic? Miksi et enää palannut kun olisin eniten tarvinnut sinua?"
"Orjakauppiaat, pomo. Olin heidän vankinaan yli kaksi vuotta. Olen pahoillani."
Mielipuolinen raivo syttyi Amandan silmiin.
"Panen heidät maksamaan siitä! Tapan joka ikisen!" hän ärisi hivellen revolveriaan. Vic nousi ja tuli istumaan hänen viereensä silläkin uhalla että saisi luodista.
"Teit sen jo, pomo. Tapoit heidät kaikki." hän muistutti. Amanda katsoi häneen hämmästyneenä.
"Tapoin vai? Mistä tiedät?" hän kysyi.
"Olin paikalla. Etkö muista, pomo? Pelastit minut."
Hitaasti ymmärrys syttyi Amandan kyyneleisiin silmiin. Hän katsoi Viciä kuin vasta tunnistaisi tämän, ja hymyili väsyneesti.
"Niin. Nyt muistan. Mutta sinä pelastit minut ensin. Olemme sujut." Sitten hän painoi päänsä Vicin olkapäätä vasten ja nukahti.

Vic katseli hiipuvaa nuotiota ja ymmärsi saaneensa todellisen ystävän. Pian hänkin nukahti, ja he torkkuivat toisiaan vasten nojaten, kunnes Vic keikahti nuotioon. Mutta se oli onneksi jo sammunut.

Ruokaa ja sarjakuvia

2009-09-21T12:30:00.000-07:00

Ostin pitkästä aikaa ruispaloja. Hyviä ovat tuoreena. Muistakaakin kansalaiset että tuoreet leivät pinotaan kaupassa aina kasan alimmaisiksi, sieltä vain hävyttömästi kaivamaan ja parasta ennen -päiväyksiä vertailemaan.

Päälle sipaisin margariinia ja hirveän läjän valkosipulia, sitten tomaattia, ja päällimmäiseksi juustoa. Osassa leivistä oli edamia, osassa goudaa.(gouda oli tarjouksessa, noin 4 euroa kilo.)
Mikrossa pari minuuttia tai kunnes juusto on mössöä, ja sitten nautin Sonic the Hedgehog -sarjakuvan parissa.
Tuo on muuten käsittämättömän hyvä sarjakuva. Suomesta voi olla vaikea löytää numeroita enää, mutta piratebaysta onneksi löytyy.
Olen nyt itse menossa numerossa #123, ja tässä on tapahtunut PALJON. Ensimmäiset muutamat numerot olivat ihan tylsää huttua, tuntui että sarjista tehtiin vain kieli poskessa meiningillä. Mutta sitten homma piristyi ja juoneen tuli syvyyttä. On tuntunut valtavan upealta kulkea näin pitkä matka hahmojen kanssa.
Siitäkin huolimatta että inhoan sitä sinistä paskiaista, Sonicia. Onneksi on ihana Bunnie Rabbot johon ihastuin. <3

Ja itse tohtori Robotnik on tietysti aivan parhaimmillaan tässä. Siinä vasta pahis jota voi inhota ja ihailla samaan aikaan.

Sonicin maailmasta on toinenkin sarjis, Sonic the Comic, mutta en ole siihen ehtinyt vielä pahemmin syventyä. Alun perusteella vaikutti lähinnä itse pelien mainostamiselta, mutta sitäkin on vielä pari sataa numeroa, joten kattoo nyt.

Omaakin sarjakuvaa suunnittelin, koska mielestäni Robotnik saa muuten ihan liian vähän huomiota. Toteuttaisin sen samalla sprite-tekniikalla kuin Ufouria-sarjikseni.(mainos mainos)
Mutta pitää vielä suunnitella ja imeä lisää vaikutteita peleistä ja sarjiksista.

2009-09-18T08:56:00.001-07:00

Katsoinpa juuri leffan nimeltä Mirrormask. En tiennyt leffasta etukäteen mitään muuta kuin että se oli Neil Gaimanin kirjoittama, mikä riittää minulle suositukseksi.
Oli niin kaunis teos että vieläkin itkettää. Sellainen höyrähtäneen sadunomainen. Tällä hetkellä tosin on väsymyksestä johtuen niin sanallisesti kömpelö olo etten edes yritä kuvailla tarkemmin, katsokaa mieluummin itse.
Ainoa haukkumisen sana tulee siitä että hahmot puhuvat välillä liian hiljaa mumisten, joten tekstityksiä kannattaa harkita.

Läskistelypäivä

2009-09-16T11:28:00.000-07:00

Pitaleipiä vaihteeksi laitoin. Täytteeseen tuli jauhelihaa, tomaattimurskaa, punaisia linssejä, soijarouhetta, sekä erinäisiä mausteita, mm. perulaista ruususuolaa jota sain äiteeltä. Käsittääkseni se on terveellisempää kuin normisuola. En kyllä yleensä lisää suolaa ollenkaan.
Täytteen lisäksi mätin leipiin myös jäävuorisalaattia, paprikaa, tuoretta basilikaa sekä raejuustoa. Ja vielä löräys sinappia ja majoneesia. Juomaksi vaihteeksi alkoholitonta olutta.(koska salipäivä)

Jälkiruoaksi kahvia tavalliseen tapaan maustettuna, sekä ballerina-keksejä. :)

2009-09-16T07:32:00.001-07:00

Hyvä päivä. :) Pelattiin krokettia puistossa, siellä oli myös ryhmä mummoja pelaamassa mölkkyä.(sitä me pelattiin toissaviikolla) Nyt kun on vielä se hyvin lyhyt aika vuodesta jolloin ei ole enää liian kuuma eikä vielä liian kylmä, niin minäkään en irvistellyt joutuessani olemaan ulkoilmassa.

Kävin siinä sitten kaupassa ja ostin pitkästä aikaa lihaa. Pieni syyttävä ääni pääni sisältä huomauttaa aina näin tehdessäni, koska taannoin lupasin itselleni lakata kokonaan ostamasta lihatuotteita. Ehkä vielä joskus riittää itsekuri, nyt olen liian läski.(henkisesti(kin)

Kävin myös salilla. Viime kuukausina olen ollut hävettävän laiska sen suhteen, ja tulokset ovatkin vähän tippuneet. Mutta olen nyt paljon paremmassa kunnossa kuin vielä vuosi sitten, joten olen iloinen että on tullut käytyä. Siitäkään ei olisi tullut mitään ilman naapurien kannustusta. :)

Nyt aion löhötä paikallani ja pelata jotain, ehkä Crayon Physics Deluxea. Myöhemmin laitan ruokaa ja otan ehkä kuvia jos jaksan.

Tämän hetken musiikkivalinta on King Diamondin kappale The Storm.

Pienet täydelliset hetket 2

2009-09-10T04:30:00.001-07:00

Tällä kertaa kardemummalla, inkiväärillä ja kanelilla maustettua kahvia(sekoitettu kahdesta eri purusta vielä! hifi!), öljylyhdyssä höyryää muskatellisalviaa ja ruusupuuta, ja uunissa valmistuu italianleipä.(oli tarjouksessa, enhän minä nyt muuten sortuisi... :|)
Taustamusiikkina soi ihana Emilie Autumn.

Quakelle

2009-09-09T05:51:00.001-07:00

Nostalgia heräsi kun luin Pelikapselista kirjoituksen pelien tunnelmasta. Tuo teksti sai muistelemaan Quakea.

Quake ei minusta ikinä saanut ansaitsemaansa arvostusta. Sitä pidetään pelimaailmassa tärkeänä teknisten uudistustensa takia, erityisesti moninpelimahdollisuuksien takia, mutta kaikessa muussa se jäi edeltäjänsä Doomin varjoon. Quaken aseet eivät tuntuneet yhtä jyhkeiltä, veri ei lentänyt kunnolla, eivätkä polygoneista koostetut viholliset olleet yhtä hurjia kuin Doomin spritemöröt. Pelimaailmakin oli vähän harmaahko huolimatta aidosta kolmiulotteisuudesta ja valaistusefektistä.
Pentuna en edes jaksanut suoda ajatusta näille teknisille eroavaisuuksille, tiedostin vain että Quake oli vaisu. Mutta silti, siinä oli sitä JOTAKIN. Juuri sitä mystistä tunnelmaa luovaa tekijää josta tuossa linkittämässäni artikkelissa puhuttiin.

Quakessa ei annettu taustatarinaa suolenpätkän vertaa(teleporttikokeita, mystinen vihollinen alkaa tulemaan teleporteista, lähetetään yksi ainoa sotilas vihollista vastaan), joten melkein kaikki jäi pelaajan mielikuvituksen varaan. Viralliset selitykset olisivat varmasti olleet paljon tylsempiä kuin ne mitä keksin mielessäni. Karttojen arkkitehtuuri ja jo pelkät nimet herättivät kysymyksiä tuon oudon maailman kulttuurista ja asukkaista. Ehkä pelintekijät eivät olleet miettineetkään niin pitkälle, mutta se ei perkele estä minua miettimästä.
Lovecraftiin viitattiin useaankin otteeseen, mutta en osaa nähdä Quakea osana Cthulhu-maailmaa.

Jokaisen episodin(tai maailman) alussa oli futuristinen ympäristö täynnä grunteja ja enforcereita, jotka oletettavasti muodostivat Quaken maailman armeijan ja ihmiskuntaa vastaan hyökkäävän vihollisen.(tai ehkä ihmiskunta olikin nyt hyökkäämässä ensin päähenkilön kautta ja Quaken olennot vain puolustivat itseään)
Tylsien ja valoisten teknologiaympäristöjen jälkeen tuli hämäriä linnoja, luolia ja labyrintteja.

Ensimmäinen maailma oli nimeltään Dimension of the Doomed. Kuvaus kuuluu: "The mystical past comes alive..." Mikä menneisyys? Haluan tietää!
Teknologiaympäristöä seuraava kartta oli Castle of the Damned. Piru vie miten uteliaisuutta herättävää! Täällä kohdattiin hyvinkin raskasmielisen oloisia ogreja, jotka laahustivat ympäriinsä moottorisahaa raahaten ja taskut täynnä kranaatteja.
Liekö tämä ollut jonkinlainen kurja vankilamaailma, vai olivatko sen asukkaat muuten vain kirottuja? Oliko maailman bossi Chthon vanginvartija vaiko noiden kurjien kuningas?

Neljäs kartta, Grisly Grotto oli myös valtavan mielenkiintoinen. Siellä kun oli erään maanalaisen järven pohjassa uponneita taloja. Mikä oli tuon kylän kohtalo, sitä usein mietin.
Grotto muuten tuli järjestyksessä heti Necropoliksen jälkeen, tätäkin yhteyttä pohdin. Grotton alku toi mieleen sisäänkäynnin kellariin, joten olisiko se siis ollut jatke Necropoliksen hautausmaalle, kuollut kylä?

Tästä kartasta oli myös pääsy ensimmäiseen ja omaperäisimpään salakarttaan eli Ziggurat Vertigoon. Omituista arkkitehtuuria edustava paikka jossa painovoima oli paljon normaalia alhaisempi, sallien pelaajan hyppiä hirmuisia loikkia. Tämä oli myös muistaakseni ensimmäinen paikka jossa näkyi seinään ristiinnaulittu hahmo. Oli vaikea sanoa oliko se olevinaan pelkkä kuva, vai oikeasti seinään naulattu, koska pelissä se oli toteutettu tekstuurina. Silti mielenkiintoinen yksityiskohta. Sama hahmo näkyi jossain myöhemmän maailman kartassa myös, mutta en muista enää missä.

Gloom Keep oli nimensä mukaisesti synkeähkö linnoitus jossa vihaisen näköiset ritarit partioivat. En keksi paikalle muuta tarkoitusta kuin että sen oli määrä vartioida seuraavaa karttaa, joka oli nimeltään The Door to Chthon.
Tämä oli aivan erityisen synkeä paikka, jonka suunnittelussa pimeyttä oli hyödynnetty taitavasti. Siellä oli myös häijy ansa jota muistelen lämmöllä. :)

Oven jälkeen tuli tietysti The House of Chthon, ja tavattiin isäntä itse. Niin, mikä lienee ollut hänen roolinsa täällä, joka tapauksessa pelaajan oli julmasti murhattava Chthon omaan kotiinsa ja ryöstettävä mystinen riimu jota hän vartioi. Tämän jälkeen Chthonin kuolinpaikalla tapahtui kunnon verta roiskuva ilotulitus, joka oli järjestetty teleporttaamalla lauma tavallisia vihollisia yhteen ja samaan pisteeseen. (ks. telefrag) Viholliset oli "säilötty" suljettuun huoneeseen kartan ulkopuolella, mutta niitä saattoi huvin vuoksi käydä häiritsemässä noclip-cheattia käyttäen, jolloin ne tason lopussa teleporttautuivat toisinaan elävinä kartalle.

Toinen episodi oli nimeltään The Realm of Black Magic. Kuvaus ei juurikaan anna vihjeitä tarinasta: "Ancient castles and strange beasts ahead..."
Linnoja ja petoja kyllä tietenkin oli riittämiin. Karttojen nimistä eniten herätti kiinnostusta Wizard's Manse eli velhon pappila. Hmm! Varmasti maailmassaan arvostettu henkilö tuo velho. Itse pelissä hänestä ei näkynyt merkkiäkään, tuskin hän kuitenkaan oli kukaan perusvihollisista.
Scrag-nimisen vihollisen työnimi tosin oli Wizard, mutta ne eivät olleet erityisen vaikuttavia.

Toinen kiintoisa paikka oli päätöskartta Dismal Oubliette. Täällä minua kiehtoi eniten arkkitehtuuri. Oli kaikenlaisia jänniä rakennelmia, mm. liikkuva silta ja kolmessa kerroksessa(muistaakseni) pysähtyvä hissi.

Kolmas episodi The Netherworld oli kuvaukseltaan yhtä kryptinen kuin aiemmatkin: "Primal fear in a strange dimension..."
En nyt muista kartoista paljoa mitään, kaipa ne olivat aika tylsiä. Nimien puolesta mieleen jäivät Tomb of Terror ja Satan's Dark Delight. Mitähän hemmettiä jälkimmäinen tarkoitti.
Vaan yksi mieleenpainuva kartta kyllä oli, nimittäin The Wind Tunnels, jossa pelaaja sai lennellä ilmavirran mukana putkistoissa. Ajattelin tätä paikkaa jonkinlaisena ilmanvaihtokeskuksena. Täytyyhän maanalaisilla labyrinteilla jokin sellainen olla.
Viimeinen kartta oli nimeltään Chambers of Torment. Mitään varsinaisia kidutuslaitteita ei näkynyt, mutta pelaajaa kyllä kidutettiin jännillä ratkaisuilla. Mieleen jäi kuilu jonka seinämissä oli naulapyssyansoja. :)

Viimeinen episodi The Elder World uhkaili pelaajaa "Your worst nightmares come true..."
Painajaisista en tiedä, tämä maailma kun oli oikea unelma. Täyttä rautaa alusta loppuun. Jopa pakollinen teknologiakartta oli joukon kiinnostavin: The Sewage System
Todellinen ilo(ja epätoivo!) alkoivat toisessa kartassa nimeltä Tower of Despair. Minulla ei ole itse peliä nyt tässä niin en pääse kertailemaan, mutta muistan että tykkäsin paikan arkkitehtuurista. Komea oli myöskin seuraava kartta The Elder God Shrine. Ei ole tietoa mistä jumaluudesta oli kyse, mutta ilmeisesti Quaken kulttuuri oli uskonnollinen. Hautausmaa zombeineenkin löytyi.

Ja sitten. Mahdollisesti eniten koluamani kartta pelissä. The Palace of Hate.
Tykkäsin tästä paikasta ihan suunnattoman paljon, vaikea selittää miksi. Se ei ollut mitenkää tavattoman iso tai monimutkainen, ei ollut varjojen kanssa kikkailu tai ihmeellisiä ansoja... se oli vain hyvä.

Yksi syy oli tietysti että kartta ei ollut putkimainen, vaan siellä oli monta reittiä paikasta toiseen. Keskellä ylhäällä kiersi neliön muotoinen hämärä käytävä. Tapasin aina juosta kierroksen käytävän ympäri kunnes kaikki viholliset olivat huomanneet minut ja lähteneet perääni. Parhaimmillaan syntyi riemukkaita tappeluita vihollisten kesken. Hirmuiset salamoita syöksevät shamblerit olivat parhaimmillaan täällä.

Toinen rakastamani puuha oli myös kiertää koko kartta läpi noclip-cheattia hyväksikäyttäen, niin että kaikki viholliset huomasivat minut ja lähtivät liikekannalle. Useimmat heistä päätyivät aina ennemmin tai myöhemmin kartan keskialueelle ja jäivät sinne pyörimään. Ja joka kerta muutama vihollinen katosi aina täysin. Joskus kuulin heidän äänensä, mutta en löytänyt mistään vaikka miten kiersin. Päättivät kai että eivät jää tänne tapettaviksi.
Tämä pieni mysteeri piti yksinkertaisen mieleni iloisena pitkään.

Vihan palatsin erinomaisuuden takia en ikinä suonut lopuille kartoille tarpeeksi huomiota, mikä on kyllä häpeä. Hell's Atrium, Nameless City, The Pain Maze ja Azure Agony olivat kaikki upeita ympäristöjä.
Nameless City tietysti nimensä puolesta kiinnosti kovin. Lovecraft viittaus on ilmeinen, vaikka kaupunki ei olemukseltaan tuonutkaan mieleen novellin nimetöntä kaupunkia.
Minun mielikuvituksessani tämä olikin Quake-kansan asumus. Sinnekö ritarit, gruntit ja muut vihulaiset palaavat päivän päätteeksi ja ripustavat haarniskansa naulaan? Tai ainakin tekivät niin ennen kuin sydämetön päähenkilömme tuli ja teurasti koko kansan.(tai no, kaksi kolmasosaa kansasta minun tapauksessani. en ollut kauhean perusteellinen)

Pain Maze ja Hell's Atrium sisälsivät kumpainenkin mahtavaa arkkitehtuuria ja varjoilla leikkimistä, mutta muistikuvani ovat hämärtyneet enkä osaa niitä paremmin kuvailla.
Päätöskartta Azure Agonyn kuitenkin muistan taivaansinisistä kiviseinistään ja erityisestä kiduttavuudestaan. Sekä loppukohtauksesta jossa mielenkiintoisesti nimetyt vore-viholliset hyppelivät tasanteilta toiselle ja heittelivät pelaajaa purppuraisilla piikkipalloilla.

Kaiken hurjan seikkailun jälkeen loppubossi Shub-Niggurath oli aika vaisu ilmestys. Lovecraftia lukeneena hänet kuvittelisi paljon pelottavamman näköiseksi ja oloiseksi, mutta Quakessa hän oli vain passiivinen lonkerohirmu joka köllötteli saarella laavajärjen keskellä.
Tämä nyt ei liene hirveä spoileri, mutta Shub itse ei missään vaiheessa edes hyökännyt, vaan pelaaja sai vastaansa suuret joukot tavanomaisia möllejä.
En minä vain näe pahantahtoista, maapallon tuhoa suunnittelevaa kaaosjumalatarta. Minä näen liikuntakyvyttömän kuningattaren jota tämän uskolliset joukot yrittävät epätoivoisesti puolustaa pahaa tunkeutujaa vastaan. :(
Julma teloitus suoritettiin astumalla teleporttiin kun huoneessa leijaileva, teleportin kohdetta merkkaava palikka leijui Shubin läpi, ja pelimaailman lakien mukaan tuloksena oli telefrag.

Mikä mahtoi olla moisen oudon laitteen tarkoitus? Kenties se oli kehitetty Shubin ruokkimiseksi.
Olisikin ollut paljon reilumpaa jos teleportti olisi vain siirtänyt inhan päähenkilömme Shubin vatsaan sulamaan. Siitäs sait kun häiritsit Kirottujen rauhaa ja tahrit Velhon pappilan seinät vereen! Ja kaukana Nimettömässä kaupungissa kaatuneiden perheenjäsenet juhlistavat inhan valloittajan hidasta kuolemaa. :'|

Pitäisikin melkein kirjoittaa fanfic Quakesta. No, joka tapauksessa, tällä pelillä on ollut minuun suuri vaikutus. Niin on tietysti Doomillakin, mutta KAIKKI kirjoittavat Doomista. Ehkä minäkin kirjoitan vielä. Mutta tänään on Quaken päivä.

Koska minulla on liikaa aikaa

2009-09-05T11:34:00.001-07:00

Kuvattiin veljen kanssa lyhyt videopätkä. Ensin oli pelkkä ajatus Sateenvarjomiehestä, ja sitten kuvatessa tuli idea myös ilkeästä Myrskyntuojasta.(joka muuttui Myrskysheriffiksi kun huomasin tuon hatun eteisessä)
Jäi vähän keskeneräisen tuntuiseksi kun ei kuvattu enempää matskua, mutta ei sen alkujaan pitänytkään olla kuin lyhyt juoneton "traileri".

Musiikit ovat peleistä Ledend of Zelda: The Twilight Princess ja Sonic the Hedgehog 3

Taikapeili

2009-09-05T02:49:00.000-07:00

Saunan pukuhuoneen peilissä on jotain omituista. Ehkä se on taikapeili, tai ehkä siinä on jotain kätkettyä atomiajan teknologiaa, mutta se saa kohteen näyttämään laihemmalta ja lihaksekkaammalta kuin tavalliset peilit. Onkin tosi piristävää käydä siellä erityisesti salin jälkeen.
Ja nyt joudun käymään siellä suihkussa melkein joka päivä, kun oman kylppärini lattiaviemäri on tukossa ja minulla on tapana väistellä ongelmia mahdollisimman pitkään. Niinpä olenkin kaiken aikaa erinomaisuudentunteen vallassa.

2009-09-01T14:09:00.001-07:00

Oli hieno päivä Jyväskylässä eilen. Se on juuri minun kokoiseni kaupunki, ei liian iso eikä pieni. Jos nykyinen asuinyhteisöni ei olisi niin täydellinen, muuttaisin sinne heti.

Pari kuvaa. Kamerani ei ole mitään superlaatua enkä minä ole erityisen hyvä kuvaaja, mutta kai näistä selvää saa.

Vihdoinkin on tarpeeksi viileää ulkona jotta voi käyttää tuota bundeswehrin takkia.

Keaa on aina ihana nähdä. :)

Komea vanha puu ja villiintynyttä ruohoa jonkun kerrostalon pihalla. Tuollaiselta pihan pitääkin näyttää! Inhoan lyhyeksi leikattua ruohoa ja siistittyjä pensaita. Saman tien voisi korvata nekin muovilla jos kerran vihreys pelottaa.
Ai perhana muuten miten upealta kirkkopuisto näyttäisi jos saisi olla parikin vuotta rauhassa ihmisen kosketukselta. :)

about

2009-08-30T14:14:00.001-07:00

Tein muutaman stripin lisää, ja about-sivun sarjakuvaan selventääkseni joitakin asioita. Tässä sama teksti. (englantini on paikoin vähän kökköä mutta yhyy)

Very first I need to point out that I did not DRAW this comic. Pics are copypasted from the NES-game Ufouria, and I've altered them with image editing program and made subtitles. All the original images, characters and names are property of Sunsoft who made the game.

I'd love to actually draw Ufouria comic, but I'm not nearly good enough. This way it looks much better and I can concentrate on the story. I wouldn't have dared to try this if I hadn't been stumbled upon other gaming comics which used the same technique. Zelda and Mario are popular themes, but I've found no other Ufouria comics.(please tell me if one exists!)

As I pointed out in my first blog-entry, this comic is made of love. I really love that game.
I first played it when I was kid, it was probably some christmas when we got that, and damn did it strike me! It was unusual in games to have big, explorable world(Zelda and Metroid being other good examples), and graphics were very good for a NES-game too.
Puzzles were confusing to us, little kids as we were, but mom and dad helped us and dad even played the game himself. :D

Now I'm a grown man and I still play lots of games.(and also read lots of webcomics!) Ufouria haven't lost it's shine during the years, I still enjoy it. And it's time to give something back. Kinda. I doubt Sunsoft people will ever read this.(if you do, HI!)
'Cause I think fanfiction is best way to show your respect to piece of fiction you liked(in addition of actually buying the product, of course)
Okay, in the very first pages I was just mocking the games weirdness, but that was because I had no idea of what the story would be yet, only the desire to do this comic. Now I've got a clue and I'm hoping to give you a great adventure.
It'll be partly following the game events(item and character locations etc.), but a whole different and hopefully interesting plot.

Comments and critique are of course welcome. :)

Yours truly,
Mikro Pop

Ufouria the comic

2009-08-28T20:47:00.000-07:00

Olen jo pitkään halunnut tehdä (web)sarjakuvan, ja tässä se nyt sitten on: Ufouria the Co mic

Sarjis perustuu Ufouriaan, joka on mielestäni yksi NESin parhaista peleistä ikinä. Se oli todella ihmeellinen ja omituinen.

En osaa piirtää tarpeeksi hyvin tehdäkseni kunniaa pelille, joten copypastesin screenejä ja spritejä suoraan pelistä ja muokkailin vähän päälle. Samaa tekniikkaa käytetään muissakin pelisarjakuvissa, joten en häpeä. Tästä tuli parempi näin.

Toivottavasti vain luomisvimma jatkuu.. liian usein aloitan jonkun projektin ja sitten ensimmäisen illan(/aamun) jälkeen en enää jaksakaan jatkaa sitä. Saa nähdä miten tämän käyn.

Minulla on mielessä ihan varsinainen juonikin, eli en aio vain pelin tapahtumia kertailla ja ihmetellä.

Tulen tietty ulkoasuakin parantelemaan vielä kunhan jaksan. Jos joku haluaa neuvoa html:n kanssa niin kelpaisi, kas kun en tiedä siitä alkeitakaan. :D

Karpalosuon etsivätoimisto

2009-08-26T06:24:00.001-07:00

Koska en ole nyt muutamaan päivään jaksanut kirjoitella mitään, pistän tänne yhden vanhan tekstini.(kätevää pitää näitä varalla)
Kyseessä on siis "dekkari" jonka kirjoitin yhtenä päivänä, kun olin jo pitkään halunnut kirjoittaa moisen. Tarkoituksena oli tehdä salapoliisistereotypioita tihkuva viskinhuuruinen pläjäys, mutta tarina lähtikin omille teilleen heti kun blondi astui toimistoon. En kirjoittanutkaan enää salapoliisiparodiaa, vaan kirjoitin hahmoista joista olin alkanut yhtäkkiä oikeasti välittämään. En tosin tiedä huomaako sitä tekstistä. :D Mutta minulle sillä on väliä. Kirjoittanen jatkoa jos ja kun siltä taas tuntuu.
Mainittu serkku Sam Karpalosuo on alter-egoni(yksi lukemattomista), joten voisi sanoa että päähenkilö on minun (mielikuvitus)serkkuni.

---

Harri Karpalosuo tuijotti sälekaihdinten verhoamaa ikkunaa, miettien mielessään sopivaa vertausta.
"Sadepisarat ropisivat ikkunaan kuin säälimättömät luodit." hän virkkoi ääneen.
Tosiasiassa ulkona ei satanut. Oli mitä aurinkoisin kesäkuinen aamupäivä. Harri olisi pitänyt enemmän sateesta. Näin kuumalla ilmalla ei saanut nukuttua, joten hän oli tullut aikaisin töihin.
"Ukkonen jyrähti kuin autopommi? Hmm." Harri kaatoi itselleen toisen kupin kahvia, ja jäi tuijottamaan ovea toivoen asiakasta saapuvaksi.
Samassa ovi aukesikin, ja huoneeseen astui alaston blondi.
"Voi, Harri!" nainen sanoi. "Tarvitsen apuasi!"
Se tosin ei ollut rappukäytävän ovi, vaan seinän toisella puolella sijaitsevan kommuunin jossa Harrikin asui.
Yhä sadetunnelmassa hän tarkasteli tulijaa silmät viiruina, ja mutisi itsekseen:
"Pahojen miesten takaa-ajamana heiveröisen naisen viimeinen toivo oli karski yksityisetsivämme kraaahh"
Hän sanoi "kraaahh", koska heiveröinen nainen oli tarttunut häntä henkseleistä ja nostanut yhdellä kädellä ilmaan sangen vaivattomasti.
"Karski ja hurja viikinkinainen, piti sanomani." Harri selitti.
Todellakin, Katjusha "Skadi" Eld kehui aina olevansa viikinkien jälkeläinen, eikä sitä ollut lainkaan vaikea uskoa. Lähes 190 sentin pituinen Skadi oli jäntevä ja lihaksekas, mikä kävi pahasti vanhanaikaisen Harrin ylpeyden päälle. Jopa siinä määrin että hän oli alkanut itsekin käymään kuntosalilla, jotta saisi jonain päivänä ajatella ääneen sopimattomia asioita tulematta nostetuksi henkseleistä ilmaan.
Skadi tarkasteli häntä tuimasti, ja laski hänet sitten takaisin tuolille.
"Kuten olin sanomassa, tarvitsemme verrattomia yksityisetsivän taitojasi. Telkkari on rikki."
"Ei pahoja miehiä murha-aikeissa?" Harri kysyi pettyneenä, ja tuijotti syrjäsilmällä Skadin vartaloa miettien hyvältä kuulostavaa vertausta.
"Ei, ellet tarkoita noita uiveloita jotka murhaavat minut ulinallaan jos päivän saippuasarjat jäävät näkemättä" Skadi sanoi viitaten muihin kommuunin asukkaisiin. Huomatessaan Harrin ilmeen hän lisäsi:
"Jätä sanomatta jos olit aikeissa verrata rintojani johonkin hedelmään. Telkkari jää korjaamatta jos joudun tiputtamaan sinut ikkunasta."
"Ajattelin erästä rikosjuttua" Harri valehteli, ja seurasi Skadia kommuunin puolelle. Se käsitti lopun osan huoneistosta johon myös toimisto kuului.
Olohuone oli kommuunin keskus, jossa kaikki Harria lukuunottamatta viettivät suurimman ajasta televisiota katsellen. Huoneessa oli kaksi sohvaa, joista leveämmällä makasi lähes yhtä leveä mies. Hänet tunnettiin jostain syystä nimellä Sponge, mahdollisesti erään hänen suosimansa piirroshahmon takia, tai koska hän oli itsekin pehmeä kuin pesusieni.
Spongelle oli ominaista lojua pitkiä aikoja yhdessä ja samassa paikassa, keskeyttäen laiskottelunsa vain välttämättömien asioiden vuoksi.
Toinen sohva oli kasattu täyteen vaatteita ja tyynyjä, joten kommuunin neljäs asukas Maya istui Spongen vatsakummun päällä. Hän oli pieni nainen jolla oli suuret silmät ja rastoitetut hiukset, joiden väri vaihteli viikottain.
Harrin nähdessään Maya ja Sponge puhkesivat yhtä aikaa anelemaan ja osoittamaan rikkinäistä televisiota.
"Katsotaan nyt." Harri sanoi kyykistyessään vastaanottimen taakse. "Hmm... johto ainakin on seinässä."
"Terävä havainto, etsivä" huikkasi Skadi suunnistaessaan keittiöön.
"Älä hänestä välitä" sanoi Sponge. "Me tiedämme että olet teknologinen nero."
Spongella oli humiseva, rauhallinen ääni joka sopi hänen olemukseensa.
Totta kyllä että Harri oli tähän mennessä joka kerta onnistunut korjaamaan töllön. Tosin se oli aina tapahtunut vahingossa. Hän oli vain kiskonut johtoja ja läimäytellyt laitteen kylkeen. Hän kokeili samaa taktiikkaa tälläkin kerralla.
"Krrrrrsshhhh psiuuuuhh" sanoi televisio, ja palaneelle muoville haiseva savupilvi leijaili sen sisältä.
"Ööö." sanoi Harri kurkistaessaan television takaa.
"Mitä nyt? Mitä nyt? Miksi se savuaa? Et kai vain hajottanut sitä?" Mayan suuret silmät näyttivät uhkaavasti siltä kuin voisivat pian täyttyä kyynelistä.
Sponge rypisteli otsaansa yrittäen keksiä jotain asiaankuuluvaa sanottavaa, joka ei kyseenalaistaisi Harrin televisionkorjaustaitoja. Hän ei ikinä tahtonut loukata ketään.
"Minä tuota..." Harri katsoi Mayaa silmiin. "...käyn ostamassa meille uuden?"
"Voi Harri! Teetkö sen todella? Sankarini!" Maya riemuitsi ja hyppi tasajalkaa Spongen mahan päällä.
"Minä.. ouh.. lupaan tarjota.. ouh.. sinulle pizzan.. ouh.. tästä hyvästä." Sponge lupasi.
Skadi kurkisti keittiöstä.
"Kuulinko oikein? Itsekäs ja pihi yksityisetsivämme lupautui tekemään jotain tämän KOMMUUNIN puolesta?"
"Hei! Harri se oli joka tuon vanhankin television osti!" Maya puolusti.
"Osti, vai kähvelsi kaatopaikalta? Minun on parasta lähteä mukaan varmistamaan ettei hän tuo tälläkin kertaa samanlaista romua." Skadi sanoi.
"Sitten saat kantaa tuon vanhan mennessäsi ulos" sanoi Harri närkästyneenä. "Ja pue jotain yllesi tai joudumme molemmat putkaan."
Kommuunissa ei vallinnut kovinkaan tiukka pukeutumisetiketti. Kesäisin kaikki kulkivat yleensä alasti tai puolipukeissa, lukuunottamatta Harria jonka oli työnsä puolesta pukeuduttava mustiin housuihin, henkseleihin ja kauluspaitaan. Koska salapoliisit vain pukeutuivat niin.

"Et tosissasi ole laittamassa tuota ylle?" Skadi hämmästeli tullessaan toimiston puolelle, jossa Harri oli kiskomassa ylleen mustaa trenssitakkia. Skadi itse oli pukenut sandaalit, shortsit ja valkoisen topin. Televisiota hän kannatteli yhdellä kädellä olkapäällään.
"Ulkona on melkein 30 astetta, ja aurinko porottaa. Voi ei, et ota tuota kauheaa hattua!"
"Salapoliisit pukeutuvat näin." Harri totesi, ja painoi mustan stetsonin päähänsä.
"Miksi ei aurinkolaseja?" Skadi kysyi kun he olivat ulkona.
"Salaiset agentit käyttävät niitä." Harri vastasi. "Tiedän, koska serkkuni Sam..."
"En halua kuulla siitä hiipparista!" Skadi keskeytti.
Sam Karpalosuo, hämäräperäisen Pahuuden Armeijan salainen agentti, suhtautui ammatin vaatimaan pukeutumiseen yhtä tiukasti kuin Harri. Hänellä oli joka säällä yllään huonosti istuva musta puku ja aurinkolasit. Skadi ei luottanut henkilöihin jotka käyttivät aurinkolaseja yöllä.
Harri hikoili mustissa vaatteissaan kuin sika saunassa, mutta ammattiylpeys sai hänet puremaan hammasta ja jatkamaan.
"Minne muuten olemme menossa? Tämä tie vie satamaan." Skadi kysyi.
"Tiedän yhden.. käytetyn tavaran myyjän joka ottaa samalla tuon romun käsistämme."
"Vai niin. No, minä valitsen töllön." Skadi päätti.
Läski-Alin Käytettyjen Kodinkoneiden Myymälä Ja Laivanvarustamo, luki käsinmaalatussa puisessa kyltissä oven yläpuolella. Kyltin vieressä roikkui ruosteinen ankkuri.
"Näyttää todella lupaavalta." Skadi totesi.
"Odotas kun näet sen sisältä!" Harri sanoi iloisesti.
"En malta odottaa." Skadi sanoi, mutta Harri ei vieläkään huomannut sarkasmia.
Sisältä paikka oli vieläkin... vaikuttavampi. Kodinkoneiden ja silkan romumetallin röykkiöt muodostivat käytäviä hallin keskelle, ja katosta roikkui kokonaisia moottoriveneitä ketjujen varassa.
"Aina vain paranee?" Skadi yritti vielä. Harri huhuili paikan omistajaa.
"Yarrr!" kuului jostain heidän takaansa. Skadi kääntyi ja oli vähällä pudottaa sekä telkkarin että leukansa. "Tämän on oltava pilaa..."
Heitä kohti käveli rommilta haiseva romuluinen mies, joka oli sonnustautunut pussihousuihin, hihattomaan raitapaitaan ja... Skadi räpytteli silmiään, kyllä, silmälappuun! Päänsä ympärille mies oli kietaissut huivin jossa oli selvästi erottuvia pääkallokuvioita. Vain puujalka ja koukkukäsi puuttuivat.
"Hei Ali! Saanko esitellä huonetoverini Skadin. Skadi, tässä on Läski-Ali."
"Tervetuloa laivaani, miss." Ali kumarsi teatraalisesti.
"Kai ymmärrät että tämä on satamavarasto?" Skadi sanoi kuivasti.
"Hoo!" Ali pärskähti. "Voit viedä piraatin pois laivasta, mutta et laivaa piraatista!"
"Eihän tuossa ole mitään järkeä!"
"Läski-Ali tarkoittaa ..." Harri kiiruhti selittämään "..että laiva on ikäänkuin vertauskuvallisesti hänen ympärillään, minne hän meneekin."
"Aye."
"Aargh! Miten vain. Mennään jo asiaan. Tulimme ostamaan uutta televisiota. Ja hankkiutumaan eroon tästä vanhasta."
Ali räpytteli ainoaa silmäänsä.
"Minähän myin tuon romun sinulle vuosi sitten, Harri. En odottanut sen kestävän kuukautta kauempaa."
"On teidän molempien onni että se kesti!" sanoi Skadi heristellen nyrkkiään.
"Ja nyt myyt meille sellaisen laitteen että minun ei tarvitse tulla tähän läävään ainakaan kahteen vuoteen! Hinnalla ei ole väliä." Harri voihkaisi.
"Hoo! Jättäkää se vanha romu tähän, ja seuratkaa minua aarrekammiooni."
Skadi irvisti mutta ei sanonut mitään.

Aarrekammio osoittautui varastoksi jossa säilytettiin oikeasti rahanarvoista tavaraa. Stereoita, puhelimia, mikroaaltouuneja, ja tietysti televisioita. Skadi iski heti silmänsä suurimpaan vastaanottimeen.
"Katsohan tätä, Harri! 32-tuumainen, ja tässä on jopa kaukosäädin! Teknologia jyrää."
"Aye, hyvä valinta. Se tekee sitten satasen." Ali myhäili.
"Eih!" huudahti Harri.
"Älä yritä, senkin merisiili. Tässä on hintalappu ja siinä lukee 50.- Ja sekin on liikaa käytetystä laitteesta."
"Ah, mutta kuljetus maksaa. Haa, saat sen kahdella kympillä jos jaksat kantaa."
"Sovittu." Skadi sanoi ja nosti laitteen hartialleen yhtä vaivattomasti kuin vanhankin töllön.
"Kautta partani!" huudahti Läski-Ali, jolla ei ollut partaa.
"Tyttö, sinusta olisi tullut hieno merirosvo!"
"Kiitos, kai. Harri, maksa tuolle hyypiölle. Minä menen ulos odottamaan."
Kotimatka sujui hiljaisuuden vallassa. Skadi oletti Harrin murjottavan rahanmenon takia, eikä sanonut mitään. Taivas oli pilvessä, eikä television paino tuntunut miltään hänen voimakkailla harteillaan.
Vasta kerrostalon ovella Harri pysähtyi ja selvitti kurkkuaan.
"Tuota. Kiitos. Kun tingit hinnasta, vaikkei olisi tarvinnut. Ja suostuit kantamaan sen yksin."
Skadi oli liikuttunut. Hän tiesi miten vaikea tuon hölmön hattupään oli sanoa mitään kohteliasta.
"Enhän voinut antaa sen haisevan piraatin ryövätä meitä. Ja sinä kannoit sentään kaukosäätimen. Tule, mennään pois tästä helteestä."
Uusi tv otettiin vastaan juhlallisesti. Teknologisena nerona Harri sai kunnian asentaa sen toimintakuntoon, eli laittaa töpselin seinään. Tämän tehtyään hän vetäytyi toimiston puolelle työkiireisiin vedoten.
Iltapäivän lopulta kallistuessa iltaan Harri korkkasi viskipullon. Hän ei oikeastaan suuresti pitänyt viskistä, mutta sekin oli jotain mikä vain kuului salapoliisin ammattiin.
Hän kaivoi vanhan valokuvan pöytälaatikosta, ja katseli sitä surumielisesti kurlatessaan polttavaa juomaa. "Voi Emilia..."
Harrilla oli hämärä käsitys että ex-vaimon perään itkeminenkin kuului ammattiin. Tämän stereotypian hän tosin olisi halunnut jättää pois.
Emilia ei ollut kyennyt hyväksymään Harrin elämäntyyliä. Yksityisetsivillä ei ole tulevaisuutta, hän oli sanonut. Hän olisi halunnut Harrista eläinlääkärin tai papin. Kunnollisen kansalaisen. Ja kunnolliset kansalaiset eivät seurustele merirosvojen kanssa, hän oli aina muistuttanut.
Nyt ulkona tosiaan satoi. Mutta Harrin mieleen ei noussut yhtään nerokasta mietelausetta. Tai ehkä yksi.
"Yksin hämärässä hän joi, ja kyyneleet tippuivat viskilasiin." hän sanoi ääneen. Se oli hänen lempilauseitaan, mutta ei kuulostanut yhtään niin hienolta kun oli oikeasti surullinen.
"Voi Emilia" hän toisti. "Miksi vaihdoin sinut tähän elämään? Miksi?"
Samassa kommuunin ovi aukesi ja Skadi kurkisti sisään.
"Mitä sinä täällä hämärässä kyhjötät? Tule katsomaan telkkaria meidän kanssamme. Jätä se haiseva viski, meillä on viiniä!"
Oviaukosta kantautui iloinen mekastus.
Harri sulki valokuvan ja viskipullon pöytälaatikkoon ja hymyili. "Nyt muistan taas miksi."
Harri autettiin irti liioista vaatteista, ja hänelle ojennettiin viinimuki ja pizzapala. Skadi teki hänelle tilaa toisella sohvalla. Toisella röhnöttivät yhä Sponge ja Maya kuin eivät olisi liikahtaneet koko päivänä.
Televisiosta tuli joku toimintaelokuva. Harri tajusi että sieltä olisi voinut tulla vaikka kolmen tunnin pituinen säätiedotus, hän olisi joka tapauksessa viihtynyt, juurikin ystäviensä takia. Hän sanoi tämän ääneen. Skadi tuijotti häntä.
"Harri, olet tänään pelottava." Hän mietti hetken. "Mutta hyvällä tavalla. Ota lisää viiniä."

Ninjan tie osa 10 - Kohti voittoa ja offtopic

2009-08-23T19:23:00.000-07:00

En aikonut tänään kirjoittaa, mutta nyt on pakko vähän tuulettaa itsetuntoa! Hakkasin tänään kolme 60 demonin haastetta ja kaksi bossia. o_o
Jälkimmäinen bossi oli FAQin(luin vasta jälkeenpäin) kirjoittajan mukaan vaikein tähän asti. Hähää! Ensimmäisellä yrittämällä läpi ja vain yhden ison parannusjuoman kulautin.

Tällä pelikerralla olen muutenkin päässyt valtavasti eteenpäin. Eilen vain kolusin koko illan vanhoja pelialueita.

No, eipä muuta tänään. Voisin tietysti kuvailla yksityiskohtaisesti jokaista sankarillista taistoa ja Ryun virheettömien lihasten täydellisiä liikkeitä, mutta sitä olen tainnut jo tehdä tähän asti aika paljon.

Joten offtopicia kaikesta muusta mistä piti tänään kirjoittaa mutta en jaksanut.
Ensinnäkin, makaroni ja raejuusto sopivat perhanan hyvin yhteen. Ketsuppia tai tomaattisosetta en tällä kertaa käyttänyt, olivat niin hyviä ilmankin. Vähän margariinia sulatin makaronin joukkoon ennen raejuuston lisäämistä.

Toisekseen, on pitänyt jo jonkin aikaa kirjoittaa Piraattipuolueesta mutta en ole saanut aikaiseksi, joten mainostan teille Heijastuspinnan eilistä tekstiä joka valotti asiaa paljon paremmin kuin olisin itse osannut.

Kolmanneksi, minulla on uusi peliprojekti josta innostuin luettuani yhden innokkaan pelaajan irc-galleriablogia. Heppu pelaa vauhdilla läpi vanhan polven konsolipelejä, ja muistin pari klassikkoa omasta lapsuudestani jotka ansaitsisivat uudelleenpeluun.

Neljänneksi, kun nyt kerran ryhdyin mainostamaan niin mainittakoon myös kaverini juuri aloittama blogi Vihreä Luola. En vielä tiedä mistä hän aikoo kirjoittaa, mutta olen varma että se tulee olemaan mielenkiintoista.

Ja ninjan tie lähenee päätöstään... Päättyykö se pelin läpäisemiseen vai korkeasta verenpaineesta johtuvaan sairaskohtaukseen, sen saamme pian tietää.

Ninjan tie osa 9 - Raivoavan ninjan paluu

2009-08-20T13:34:00.000-07:00

Pidettyäni viikon ajan taukoa on taas aika palata Ninja Gaidenin maailmaan. Heti ensimmäisenä tuli vastaan kolmas 60 demonin haaste. Tämä oli kaikista nopein koska ötöt kuolivat helposti, mutta heillä oli myös todella raivostuttavia hyökkäyksiä jotka söivät melkein kaiken Ryun healthin yhdessä hujauksessa. Hermo tietysti meni kovin. Varsinkin kun siinä menivät viimeiset parannusjuomani, eikä kauppoja ole näkynyt pitkään aikaan.
Tai näin ainakin luulin, kunnes huomasin oven jota en ole aiemmin kokeillut, ja siellä olikin kauppa. -__-

Pelin ehdottomasti ärsyttävimpiä hetkiä koin taistellessa typeriä sähkömatoja vastaan. Hyökkäyksiä tuntuu olevan melkein mahdoton torjua, ja tekevät ihan vitusti vahinkoa. No okei, tarkistin tietysti FAQista miten näitä pitäisi hakata, mutta ohjeet olivat tietysti hyödyttömiä.

Minun täytyisi muuten vakavasti opetella itsehillintää. Tämä alkaa olla aika ärsyttävää jo. Noh, en sentään enää aikoihin ole hajottanut seiniä raivopäissäni, mutta edelleen pakko se on jotenkin purkaa joten käytän ääntäni. Liikaa. Jos kuuntelitte tuon PA:n nauhoituksen, niin sama äänensävy mutta kymmenen kertaa kovemmalla voimakkuudella. EN PERKELE VOI SILLE MITÄÄN.
Tai voisin. Voisin sulkea pois kaikki raivoa aiheuttavat tekijät, kuten esim. Ninja Gaidenin. Mutta mikä perkeleen ratkaisu se muka olisi?

Peli jatkuu. Pitäisi kai keksiä jotain uutta kirjoitettavaa, varmaan nimittäin on tosi kiinnostavaa lukea joka kerta "tänään tapoin näin monta vihollista." Haha, joka tapauksessa, taas yksi 60 demonin haaste. Hermo ei mennyt tällä kertaa.

Bossi, joka oli PALJON mukavampi ja vähemmän ärsyttävä kuin ne typerät sähkömadot.

Okei, seuraavassa tehtävässä pitää uida. Mikä taas on hyvin ärsyttävää. Tasohyppelyn lisäksi uiminen ja sukeltaminen ovat kohtia joissa kontrollit mättävät todella pahasti.
Olen tottunut että peleissä Y-akseli on käänteinen uidessa tai lentäessä, eli sauvan painaminen alas saa hahmon menemään ylös yms. Ei tässä, eikä sitä voi säätää. Ainakaan pelin aikana. En jaksa käynnistää uusiksi nähdäkseni hoituuko se päävalikosta.
Toisekseen herra mestarininja ei kai millään osaa uida suoraan eteenpäin, ei, pienikin sauvan kääntäminen saa hänet menemään hyvin jyrkästi ylös tai alas. Yritäpä päästä johonkin vedenalaiseen putkeen kun tämä osaa vain törmätä altaan pohjaan tai nousta suoraan pintaan.
Ja vedessä pitäisi vielä tapellakin, hyvin kömpelösti ja hyvin rajoitetulla liikevalikoimalla.

Hyvin paljon uimista.

Pelkäsin kamalasti että bossia vastaan joutuisi tappelemaan uidessa, mutta ei onneksi. Mukavan tilava areena jossa kamerakin sai liikkua vapaasti. Health oli vähän vähissä joten ryntäsin suoraan bossiin tarkoituksena ottaa selvää hänen taktiikastaan jotta pärjään myöhemmin paremmin. No ei, ukkohan kaatuikin helposti ekalla yrittämällä. O__o Ehkä helpoin bossi tähän mennessä? Tästä jäi hyvä fiilis.

Nojaa. Ilmeisen menosuunnan lisäksi on mahdollista palata tutkimaan vanhoja alueita, minkä tietysti teenkin. Suureksi ilokseni kohtaan vanhoja kunnon hämähäkkininjoja. Hekin ovat tapaamisesta oikein iloissaan ja osoittavat sen räjähtävän riemukkaasti.

Nyt siis vedellään tosiaan paikoissa joissa käytiin aiemmissa tehtävissä. Jostain syystä tykkään tämmöisestä vanhojen alueiden koluamisesta peleissä aina valtavasti. Äh, en osaa selittää.
Sama fiilis oli Half-Lifessa aikoinaan, kun onnettomuuden jälkeen mentiin taas läpi tuttujen paikkojen jotka nyt olivat vähän erilaisia.
Sekä tietysti Silent-Hill peleissä, jossa maailma on erilainen kun ollaan "pimeällä" puolella.
Zeldoissa kävin myös aina rymyämässä jo kertaalleen kolutut temppelit. Minulle on tärkeää että peleissä on mahdollista tehdä niin, vaikka siitä ei olisi mitään suoranaista hyötyä.

Meni hermo kun käytin vahingossa ninpoa. En vieläkään muista mistä nappuloista se tulee, mutta näköjään ihan liian helposti. Onneksi olin tallentanut pelin juuri ennen sitä.

Yritän keksiä jotain järkevää sisältöä tähän. Aion kuitenkin kirjoittaa kunnes olen pelannut tämän läpi, ellei sydämeni ensin petä raivokohtauksen takia.

Pahuuden Armeija tiedottaa

2009-08-19T11:33:00.000-07:00

Pahuuden Armeijan ensimmäinen "radiolähetys" on valmis. Koska olen tyhmä tumpelo, en osaa tehdä podcastia(mikä helkkari se edes tarkalleen on?! :D) joten nauhoitin vain .mp3 tiedostoksi. Sen voit ladata täältä, tai jos se ei toimi niin täältä.
Käytin leikkaamiseen Audacitya, se on ilmainen ja helppokäyttöinen äänieditori.

Pahuuden Armeija on siis tapani toteuttaa vanhaa unelmaani maailmanvalloituksesta, ja osoittaa kunniaa hienoille fiktiivisille pahiksille kautta aikain. Ryhmä toimii pääasiassa irc-gallerian yhteisössä. Olen tehnyt myös muutaman videon jotka löytyvät youtubesta.

Ja tiedoksi vielä, mainittu rahankeräys on sisäpiirin vitsi, mitään lahjoituksia jäseniltä ei ole pyydetty eikä otettaisi vastaankaan.

Paatostelua vaihteeksi

2009-08-14T03:07:00.000-07:00

En olekaan aikoihin, enkä vielä kertaakaan tässä blogissa, vaahdonnut politiikasta tms "oikean maailman" jutuista. Mutta tähän uutiseen oli pakko reagoida.

"RIAA-yhtiöt saivat Spotifyn osakkeita pilkkahintaan - miksi?"

Enpä taida sittenkään alkaa spotifyä käyttämään. Rajoittaa kyllä levynostointoakin miten pieni osa rahasta menee itse artistille. Tämä on tosin minun kohdallani sikäli harmillista etten käy keikoilla ikinä, eli melkein ainoaksi mahdollisuudeksi tukea artistia jää ostaa bändituotteita. Ja tietysti levittää musiikkia: lisää fanikuntaa.
Olisikin hienoa jos bändit voisivat vain laittaa kotisivuilleen tilinumeron lahjoituksia varten, mutta lainsäädäntö taitaa vähän hankaloittaa tällaista ainakin suomessa.

No, tulen joka tapauksessa jatkamaan lempiartistieni levyjen ostamista(ja jakamista), koska vaikka se rahallisesti ei heitä paljoa hyödytäkään niin jo pelkistä myyntiluvuista on hyötyä. Ja symboliikkaa arvostavana ihmisenä se on minulle tärkeää jo pelkkänä eleenä.

Ninjan tie osa 8

2009-08-12T17:06:00.001-07:00

Viikko peliä takana ja ninjailu sujuu kuin tanssi. Kävelen Taironin kaduilla huolettomasti ja pätkin raskaasti aseistautuneita sotilaita ihan ohimennen. Tosin taisteluhelikopteri meinasi olla minulle liikaa, mutta onneksi sen hyökkäyksiä piti vain väistellä kunnes se meni pois.

Nyt on taas menossa hermo typerään tasohyppelyyn. Kamera ei ole ainoa syy, vaan huomasin että jostain syystä Ninja Gaidenissa on hyvin vaikea erottaa etäisyyksiä. Vähän kuin katselisi yhdellä silmällä. Se on outoa, koska grafiikka on kuitenkin todella hyvää, ja rumemmissakin peleissä yleensä syvyyksien erottaminen on onnistunut vaivatta.
Muutenkin nämä tasohyppelyt ovat todella rasittavia. Ei tule edes tyydytystä niissä onnistumisesta, ainoastaan helpottunut olo että typeryys on takana.

Taisteltuani paria panssarivaunua vastaan kurkku on käheä huutamisesta, ja rintaa puristaa. Muistelen että sydän ei hirmuisesti tykkää stressistä, ja päätän ottaa vähän rauhallisemmin.

Heh. Helikopteri. Arvatkaa otinko rauhallisesti.

Vaan upeita välianimaatioita katsellessa kyllä hermo lepää. :)

Tänään on kyllä liian ärtynyt olo jotta jaksaisin kirjoittaa muuta kuin kuivaa selostusta pelin tapahtumista, mitä aiemmat osat ovat sisältäneet jo ihan liiaksi. En jaksa edes miettiä nimeä tälle osalle. Lisään sen myös myöhemmin jos keksin.

Kaunista väkivaltaa

2009-08-12T13:54:00.000-07:00

Vaahtosin kai joskus irc-galleriassa tästä, mutta en jaksa etsiä vanhaa merkintää. Yhtä Monty Oumin videota taas ihastelin ties kuinka monetta kertaa, piti katsoa ihan kolme kertaa peräkkäin. (ja hei selvitin vihdoin miten youtubevideon saa suoraan merkintään, olipa tosi vaikeaa)

Jotenkin saan aina vaikutelman että tuo video kertoisi noiden kahden miehen ystävyydestä. En kyllä osaa perustella miksi, muuten kuin että taistelevat samalla puolella. Enkä myöskään tiedä miksi pidän tätä pätkää niin tavattoman kauniina että silmät kostuvat joka kerta! Äääää.

Monty Oum on itseoppinut animaatiomestari ja John Woon kova fani. Kannattaa muuten katsoa myös toinen mestariteos, Haloid, joka yhdistää rakastamiani Haloa ja Metroidia. Tuossa 9 minuuttisessa pätkässä on täytynyt olla aivan käsittämätön työ. o__o

Ninjan tie osa 7 - Rakkaita vihollisia

2009-08-11T11:17:00.000-07:00

Tänään olen paremmalla tuulella ja selvisin inhasta siltakohtauksesta ensimmäisellä yrittämällä. En muistanutkaan viimeksi kertoa että selvitin toisenkin 60 demonin haasteen, mutta se olikin toisaalta ihan helppo, demonit kun olivat vain PARIMETRISIÄ ZOMBEJA jotka heiluttivat VALTAVIA MOUKAREITA ja KIRVEITÄ. Ja muutama sellainen tyhmä jousimies. Aikaa siinä kyllä meni, mokomat kun olivat perhanan kestäviä.

No, uusi päivä uusine haasteineen. Tapoin hirveän lonkerömörkin joka olisi ollut naurettavan helppo ilman idioottimaisesti poukkoilevaa kameraa jonka takia en nähnyt milloin hyökkäys oli tulossa. >:|

Tavattuani vähän vanhoja ystäviäni hämähäkkininjoja, tuli ehkä tähän asti paras bossitaistelu: pinkki liskonainen Alma. Taisin ihastua häneen, siitä huolimatta että hän veteli minua pahasti turpaan ja heitteli kivipilareita päähäni. Tai ehkä juuri sen takia. :)
Ekalla yrittämällä meni läpi. Tosin saatoin ehkä ihan hitusen vakoilla FAQ:ista miten hänen hyökkäyksiään voi väistää... ja saatoin ehkä käyttää melkein kaikki parannusjuomani.
MUTTA en käyttänyt yhtään ninpoa, enkä sitä erikoishyökkäystä joka faqin mukaan tehoaa häneen parhaiten! (koska en osannut)

Haluaisin myös huomauttaa etten ole tähän mennessä kertaakaan käyttänyt ninpoa. Tämä tosin ei johdu niinkään korkeiden pisteiden tavoittelusta, vaan laiskuudesta. En ole jaksanut selvittää mitä nappeja painamalla se tehdään.(no äsken selvitin sen bossia varten, mutta ei sitten tullutkaan käytettyä)
Siis: (pelissä) ninpo merkitsee mahtavia loitsuja joilla pitäisi vihollisten ja bossienkin kaatua helpommin. Peli kannustaa olemaan käyttämättä niitä antamalla enemmän pisteitä jos selvittää tehtävän ilman ninpoa. Pisteitä!! Space Invadersin aikaan peleissä oli kyse pisteistä, minä haluan vain hienoja kokemuksia. Ja, tässä nimenomaisessa tapauksessa, haastetta.
Joten ei ninpoa, kunnes on ihan pakko.

Jatkan pelaamista.

Uusia vihollisia! Konetuliasein varustettuja sotilaita, jeah. Tämä on ensi kohtaamiseni heidän kanssaan joten saivat verotettua ihan kivasti terveyttä.(huono tekosyy kyllä :I)

Selvitin vielä joukon singoilla ja konekivääreillä varustautuneita sotilaita ja pari panssarivaunua. Pikkujuttu ninjalle.

Pienen harjoittelun jälkeen soltutkin kaatuvat kuin mummot Carmageddonissa.

Takaisin lempipaikassani Pleasure Streetillä, jossa aion nyt harrastaa vähän häpeämätöntä farmausta(respawnaavien vihollisten toistuvaa tappamista) koska massit ovat ihan vähissä.

Haha. :D On näillä kranaattejakin! Mahtava tunne kun luodit, raketit, kranaatit ja VERI lentävät ja miekka viuhuu!
Jotkut pelaajat ovat varmaan tympiintyneet kun ninjamaailmassa on edistynyttä teknologiaa, tai että teknologiamaailmassa on mystiikkaa ja taikuutta, mutta minä pidän tästä sekoituksesta.

Okei, farmasin ihan perkeleesti. Tuplasin massini, niin että sain puumiekan viimeisen tason päivitettyä, ja se muuttui parhaimpaan muotoonsa. Nyt se on jättimäinen mela, joka saa Ruyn näyttämään tuulettimelta hyppiessään voltteja. Kannatti käyttää yhteensä 100 000 essenceä tähän? :D
Toisaalta tuota rahamäärää farmatessa olen saanut arvokasta kokemusta, ja minulla oli kaiken aikaa mahtavan hauskaa. Eli kyllä se kannatti.

Selvisi myös että sinkomies on TYHMÄ PELLE joka ampuu vaikka olisin ihan hänen nenänsä edessä. ;( Tietenkään hän ei itse vahingoitu räjähdyksessä, grrrr.
Ja perussolttujen lempipuuhaa on näemmä lävistää minut pistimellä ja ampua vielä päälle. Kiitti.

Tästä huolimatta soltut taitavat jo olla melkein lempivihollisiani. Hämähäkkininjat kyllä vievät yhä ykkössijan, olivat ehkä ninjamaisimpia ukuleita tähän asti. Ilmestyivät tyhjästä ja katosivatkin välillä, ja olivat vain niin perhanan tyylikkäitä.
Harmittaa etten käyttänyt aiempia spawnauspaikkoja hyväkseni ja harjoitellut heidän kanssaan ihan kunnolla. Ainoa mistä heissä en tykännyt olivat ne räjähteet, mutta hei, kumppanien pieniä vikoja on siedettävä jos he ovat muuten ihan mahtavia.

Ja mahtavuudesta puheenollen, Alma oli kyllä ihan ykkösbossi. Ehkä olisin tykännyt hänestä vähän vähemmän jos hän olisi ollut mies, tai vanha, tai ruma, tai väärän värinen, tai puhunut väärällä korostuksella, mutta hän oli juuri täydellinen. Pelitiimi ei ollut edes mennyt överiksi rintojen kanssa, kuten tekivät Rachelin(tissinainen) kohdalla.
EI NYT SILLÄ että se olisi haitannut. Pahasti. Höm. Myöskin harmittaa että tallensin vanhan tallennuksen päälle, niin en pääse tapaamaan Alma-kultaa ennen seuraavaa pelikertaa. Mutta sitä kannattaa odottaa. :)

Tiedostan että alan kuulostamaan vähän levottomalta, mahdollisesti tuntikausia kestäneen pelaamisen takia.(etenen hitaasti koska kirjoitan, mesetän ja irkkaan samalla.) Lienee siis aika lopettaa(kirjoittaminen) tältä päivältä. Jos pelissä tapahtuu vielä jotain kiintoisaa, kerron siitä seuraavassa merkinnässä. Ellen tuhoudu!

(ainiin, yritän välttää spoilereita mutta huomauttakaa silti jos kerron mielestänne liikaa pelin tapahtumista)

Vanhoja kuvia

2009-08-11T09:27:00.000-07:00

Tsekkailin pitkästä aikaa vanhaa ii2-tunnustani(en kerro sitä teille, ja en muistanut salasanaa joten en voi vastata jos joku on kommentoinut sinne), ja löysin vanhoja kuvia joita minulta ei löydy enää koneelta. Tässä pari.(klikatkaa isommaksi, döh)

Tämä tuo mieleeni Albuksen, yhden vanhimmista hahmoistani. Täytyy ehkä käyttää tuota kuvaa vielä joskus, nykyään kun en vain jotenkin osaa näyttää samalta.

En muista tämän kaverin nimeä enää. Ei varmaan tavattukaan kuin pari kertaa tuona kesänä. Tuo oli erityisen hauska ilta, tuohon aikaan minulla oli kauhea pakkomielle Jackie Chanin The Legend of Drunken Masteriin, ja niinpä aina humalassa halusin esitellä "taitojani". :D Muutama ystävällismielinen ottelu käytiin.(ja ei perkele että olin laiha o__O)

Kuvittelin varmasti näyttäväni tosi tyylikkäältä tässä. (hei tuo sama farkkutakki on minulla vielä tallessa!)

Erään seikkailullisen(ja sateisen) illan päätteeksi istuimme grillillä parin kaverin kanssa. :) (Wille ei näy kuvassa koska kamera, daa)

Häpeän vanhoja juopottelukuvia, mutta on hyvä jonkin muistuttaa miten olin hyvää vauhtia matkalla alkoholistiksi yläaste/ammattikouluaikana. Onneksi muutama överiksi mennyt ilta säikäyttivät lopulta opettelemaan juomatapoja, ja vahinko rajoittui muutamaan tuhoutuneeseen aivosoluun ja pysyvästi hölmistyneeseen ilmeeseen naamallani.(oikeasti, näytän krapulaiselta oletuksena :D)

Öm. Omakuva. Tuollaisena kai näin itseni. o_O

Nimesin tämän hahmon Kostiksi yhden maailman parhaan biologianopettajan mukaan. Oikeasti. Se kaveri opetti minulle enemmän kuin kaikki muut opettajat yhteensä.(no miinus ehkä kuviksenopettaja Nousiainen, ilman hänen opetuksiaan tuo piirustuskin olisi PALJON paskempi)
Nousiainen myös inspiroi erään hahmoni, tosin tajusin tämän vasta vuosia myöhemmin.
Minun täytyy kyllä keksiä jotain parempaa Kostin muistamiseksi kuin joku hullu luurankohahmo. Tuo narri on yhden Bruce Dickinsonin albumin kannesta. Hahmo teki minuun syvän vaikutuksen.

Ja tässä sama hahmo taas. Halusin laittaa hänet taistelemaan jotain vastaan, ja tulin valinneeksi nallen joka oli pöydälläni. Nimesin sen Olliksi silloisen ammattikoulukaverin mukaan.(häntäkin muistelen lämmöllä :))

Joo, tulipa muisteltua menneitä tätä kirjoittaessa. :| Enimmäkseen olivat ihan perseestä ne ajat, mutta joitakin harvoja hyviä hetkiä siellä on jotka tekivät kaikesta sen arvoisen!
Sanokaa muuten hei jos kuvat eivät näy kunnolla, tai jos kuvatekstit tuntuvat olevan väärissä paikoissa. o_O Sähellän aina kuvien kanssa.

Master of disguise

2009-08-11T06:00:00.000-07:00

Huomasin että takkeja alkaa vähän kertyä. Osaa en edes käytä, mm. ikivanha farkkutakkini on jo käynyt pieneksi, mutta tykkään pitää niitä eteisessä jotta vierailijat ihmettelevät. :D
Kuvasta puuttuu suojapuku joka on kaapissa odottamassa Tuomion Päivää. (se koittaa vielä!)

Uusin tulokas on bw-molskitakki(toinen vasemmalta) josta poistan(pyydän veljeä poistamaan) liput kunhan kerkiän, kas kun en ole saksalainen. Tekisin kyllä saman suomenkin lipuille.

Samassa varustelekan tilauksessa tuli myös tuo seilorilakki. Se on perhana kokoa XL(60-61cm) ja silti liian pieni! ò__Ó No, pysyy sentään päässä vaikka pomppiessa.

Ja nyyh, tilasin myös vyön mutta se ei edes mahdu ympärilleni. :D Pidempiä vain ei ollut enää varastossa.

Loppuun Robbie Rottenin järkyttävän upea kappale Master of disguise. Hän on lempipahiksiani.

Vielä ylimääräinen linkki: The Last Days of FOXHOUND

Ninjan tie osa 6 - Lepo on tärkeää

2009-08-10T09:27:00.000-07:00

Tänään olen äärimmäisen väsynyt joten en jaksa pelata.(eli aika perkeleen väsynyt) Joten sen sijaan mainostan teille muuatta upeaa nettisarjakuvaa: Mutant Ninja Turtles Gaiden
Kuten nimestä voi päätellä, kyseessä on Teenage Mutant Ninja Turtlesin maailmaan sijoittuva fanfiction-sarjakuva. Suosittelen erityisesti alkuperäisen tuotteen faneille, mutta myös kaikille muillekin hyvän sarjakuvan ystäville.

MNT Gaiden on paljon vakavampi ja synkempi kuin kumpikaan alkuperäisistä sarjakuvista. Kilpikonnat ovat nyt paljon inhimillisempiä hahmoja heikkouksineen; Raphaelista on tullut vihainen alkoholisti ja Donatello on sulkeutunut omaan itseensä, alkaen osoittamaan hullun tiedemiehen merkkejä.
Yleensä inhoan kaikenlaista draamaa, mutta tämä sattuu osumaan juuri suoneen. (ehkä se johtuu ninjailusta)
Eikä tämä pelkkää synkistelyä ole, mahtuu mukaan lämpimiäkin hetkiä.

Olen myös koko päivän nauranut(ja kurkun käheydyttyä ensin örissyt ja sitten vinkunut) Halolz-huumorisivustolle. Tässä muuan tämänpäiväistä aihettani sivuava pala:

Pikainen ruokapäivitys

2009-08-09T17:26:00.001-07:00

Ninjailun vietyä kaikki voimani on aika rentoutua hetken aikaa. Joten juustopatonki kaikilla tavallisilla sörsseleleillä, eli margariinia, edamia, fetaa, tomaattia, tuoretta basilikaa ja tilkka oliiviöljyä.

ps. Minun pitäisi laihduttaa. :[

Ninjan tie osa 5 - Raivo

2009-08-09T15:55:00.001-07:00

Tänään meni ensimmäistä kertaa oikein kunnolla hermo Ninja Gaideniin, tarkemmin sanoen sen tasohyppelyosuuksiin.

Ensimmäisessä merkinnässä vertasin peliä Prince of Persiaan. Ninja Gaidenin kontrollit ovat hienostuneemmat ja monimutkaisemmat, mikä on erinomaisen mukava asia taistelukohtauksissa, mutta tasohyppelyssä todella vitun ärsyttävää.

Prince of Persiassa kun hyppäät kielekkeeltä tai jonkun tolpan päältä, prinssillä on yleensä yksi tai kaksi mahdollista suuntaa mihin hypätä. Se toimii, siinä ei kovin helpolla sählää ja mene väärään suuntaan. Ninja Gaidenissa voit hypätä ihan mihin tahansa suuntaan, mikä on perseestä koska hienostuneisuudestaan huolimatta kontrollit eivät ole TÄYDELLISIÄ.

Myöskin kameran sijainti vaikuttaa siihen mihin suuntaan ohjainsauvan kääntäminen sankariamme vie. Kamera on kyllä keskimääräistä vähemmän ärsyttävä, mutta silti aivan vitun mahdoton kun et näe mihin hypätä mutta on PAKKO hypätä ja äkkiä, koska luurankojousimiehet ampuvat sinua jättimäisillä nuolilla jotka tiputtavat sinut takaisin kuilun pohjalle. Ei voi edes yksitellen tappaa näitä jousimiehiä, koska he respawnaavat JOKA KERTA kun tiput pohjalle.

No, tuohon kohtaukseen ei mennyt hirveästi hermo kun pääsin sen lopulta puoliksi tuurilla. Tänään olen ehkä tavallista kireämpi koska taisin juuri herättää koko tienoon karjunnallani.
On siis tämmöinen pitkä huone jossa on kolme typerää jousimiestä, ja heidät täytyy ampua. Jokaiseen uppoaa 4 nuolta, ja maksimissaan voit kantaa 5 nuolta. Jos ammut huti etkä saa kaikkia tapettua, on pakko mennä toiseen huoneeseen hakemaan lisää nuolia, ja arvatkaa ovatko nämä paskiaiset respanneet kun palaat? Kyllä.
Kun on heistä selvinnyt, täytyy ylittää silta jonka yläpuolella heiluu jääkaapin kokoisia piikkimoukareita, ja itse sillalla on piikkiansoja joiden yli täytyy hyppiä.

Ei se oikeastaan ole ihan mahdottoman ärsyttävää tarkemmin ajatellen, mutta kuten totesin, tänään on hermo sangen kireällä ja niinpä en jaksanut yrittää enää neljättä kertaa tuota.
Pahoittelen kirosanojen paljoutta. Syytän tästä James Rolfea jonka videoita katsoin aiemmin.

Tämän päivän oppitunti oli raivonhallinta.

Ninjan tie osa 4 - Käytännön ninjailua

2009-08-08T11:59:00.000-07:00

Tänään selvitin 60 demonin haasteen(Sixty Fiends Challenge). Tosin viisi parannusjuomaa siinä meni, mitä häpeän.

Vaan nyt on aika pitää tauko pelaamisesta, ja lähteä kentälle harjoittamaan käytännön ninjailua! Mukaan otan muutaman parannusjuoman ihan kaiken varalta.

Juoman sivuvaikutuksena on todettu ilmentyvän koordinaatiokyvyn heikkenemistä, joten jätän aseet pois matkasta. Pois jää myös naamio, jotta viholliseni eivät tunnista minua ninjaksi.

Tulen kirjoittamaan harjoituksen sujumisesta mikäli selviän hengissä, ja mikäli en ole aivan sekaisin liiallisesta parantamisesta.

Koska tämä merkintä jäi niin lyhyeksi niin mainostan yhtä lempisarjakuvistani: The Adventures of Dr. McNinja
Se on nettisarjakuva, eli kaikki seikkailut ovat luettavissa ilmaiseksi tuolla sivustolla.

Ninjan tie osa 3 - Mustan ninjan paksut posket

2009-08-07T12:12:00.000-07:00

Kolmas ninjapäivä menossa ja miekka pysyy yhä paremmin kourassa. Vain hämähäkkininjat ovat yhä vaikeita. Kohtasin saman porukan vahingossa neljä kertaa kun möhlin. Katsokaas kun viholliset respawnaavat tietyissä paikoissa, ja tuo nimenomainen porukka spawnasi joka perkeleen kerta kun erehdyin edes kulman taakse menemään!

Mutta alan jo tottua heihin. Olen yhä surkea väistelemään pommeja, joten keskityn vain tappamaan heidät mahdollisimman nopeasti. Viimeisellä kerralla en joutunut edes turvautumaan parannusjuomaan.
Valkoiset ja harmaat vartijat hoitelen jo kuin vettä vain, ja he ovatkin aina tervetullut näky hämähäkkininjojen jälkeen.

Päätin myös ostaa Ninja Gaiden Blackin heti kun saan tämän pelattua läpi, sekä myöskin yrittää vaikeammilla tasoilla. Itseluottamukseni on kasvanut roimasti! Pian minua ei pysäytä enää mikään. Uskallan marssia työkkäriin miekkaa heilutellen ja vaatia taitojani vastaavia töitä.

Pelimaailman ulkopuolella kävin myös salilla, koska Ryun käsivarsien tuijottaminen herättää miehistä kateutta.

Satunnaisia kohtaamisia netissä

2009-08-07T10:23:00.000-07:00

En tiennytkään että Soulseekissä on pikaviestitoiminto. :D Huomasin sen juuri kun sinne oli ilmestynyt ikkuna jossa joku kysyy "Are you finnish?"

Kaveri siis opiskelee suomea ja halusi tietää suomeksi laulavien bändien nimiä. Ehdotin Kotiteollisuutta(jota henkilökohtaisesti inhoan), Wärtzilää, Itkevää tyttöä ja Scandinavian Music Groupia. Selvensin myös ääkkösten lausumista.
Harmittaa etten tullut kysyneeksi mistä hän on kotoisin.

Ninjan tie osa 2 - Rorschach ja tissinainen

2009-08-06T14:36:00.000-07:00

Ninjakoulutukseni toinen päivä lähenee loppuaan. Olen päässyt viidenteen osaan ja kontrollit alkavat jo tuntua luonnollisilta. Selvitin jopa yhden bossin ensimmäisellä yrittämällä! Pari parannusjuomaa siinä kyllä meni.

Pelin maailma on MAHTAVA, vähän steampunk-tyylinen, mikä miellyttää minua suuresti. Maailma on kuin sekoitus keskiaikaa ja nykyisyyttä.

Olen menettänyt hermoni keskimäärin harvemmin kuin yleensä pelatessa. Lähinnä bosseissa antaudun karjumaan kurkkuni käheäksi.
Pärjään jo helposti useimpia vihollisia vastaan, mutta tarrautuvia kranaatteja heittelevät hämähäkkininjat ovat vielä liian kova pala.
Sain myös nunchakun. Kaikista maailman lähitaisteluaseista se on suosikkini, ja pelissäkin sitä mieluusti heilutan.
Suurimman osan ajasta käytän kuitenkin miekkaa joka tuntuu olevan tehokkaampi.

Kohtasin myös mystisen tissinaisen. En tiedä mistä nimi tuli mieleeni.

Noin paljon ihoa paljaaksi jättävä puku tuskin olisi kovin käytännöllinen taistelussa, mutta pelaajien miellyttäminen on ajanut logiikan ohi. Normaalisti en tietenkään valittaisi tällaisesta, mutta ninjan on oltava lihallisten houkutusten yläpuolella.(ehkä? keksin tuon itse.)
Hänen jälkeensä esiintyi Watchmenin Rorschachin tapaan pukeutuva mystinen mies. Naamion tilalla olivat silmälasit. Höpötettyään kryptisesti hän heittäytyi katolta alas. Kaavan mukaan hahmoni juoksi heti katsomaan, mutta ukko oli kadonnut.

Nyt harjoittelen vielä vähän aikaa ennen nukkumaanmenoa. Täytyy opetella pärjäämään niille hämähäkkininjoille! Tietysti sitten kun opin, peli heittää vastaani jotain vielä pahempaa. Ja pidän siitä! Olen todella iloinen että ostin tämän. Tämä on todella hyvä peli.

Kyllä minusta vielä ninja tulee.

Ninjan tie osa 1 - Ninjakoulutus alkaa

2009-08-05T11:16:00.000-07:00

Vahvistettuani itseäni ruisleivällä ja kahvilla, sekä katsomalla jakson Mortal Kombat - Conquestia, olen nyt viimeinkin valmis. Ainakin niin valmis kuin vain voin olla tähän...
Avaan xboxin. Persian Prinssi joutaa takaisin koteloonsa, mokomaa kömpelystä ei nyt kaivata. Ninja Gaidenin levy menee hänen tilalleen ja liukuu sisään pelikonsoliin. On aika aloittaa.

The evil Dark Dragon Blade... aloittaa kertojan ääni. Sammutan tietokoneen näytön jotta sen valo ei häiritse.

Okei. 5 minuutin pelaamisen jälkeen olen LUMOUTUNUT kontrolleista. Hahmon kyvyt tuovat mieleen Prince of Persian, mutta kaikki on paljon viimeistellympää ja hienompaa.
Manuaalia lukiessa rypistin hieman kulmiani kun seinäjuoksu tapahtuu vasenta tattia pohjassa pitämällä, yleensä kun koen kyseisen ohjaimen toiminnon hankalaksi. Mutta oikeastaan se sopii täydellisesti. Nappeja saa toki halutessaan muutettua, mutta en koe sitä tarpeelliseksi.

Vastaan tuli muutama ruskea ninja. Koska tämä on vasta harjoitustehtävä, vihollisetkin ovat pelkkää kauraa. Itseluottamukseni nousee. Häijy temppu, koska pian tullaan erottelemaan jyvät akanoista kun oikeat viholliset esittäytyvät. Vaan voi miten upeita ovat taistelut!

Nyt viholliset jo lyövät takaisin eivätkä vain seiso nukkeina. Hienoa että vaikeusaste kasvaa vain vähä vähältä ja antaa minun totutella kontrolleihin.

Resident Evilin mieleen tuova arvoitus. Haarniska pitää kädessään avainta, ja sen naamaan täytyy liittää osa.

Pari valkoista ninjaa tuli vastaan, hitusen kovempia veikkosia. Jouduin käyttämään yhden parannusjuoman. Nappulat eivät ole vielä ihan hanskassa.

Löydän haarniskaan kuuluvan osan, mutta joudun vahingossa uudestaan tuohon äskeiseen huoneeseen, ja valkoiset ja ruskeat ninjat hyökkäävät. Tällä kertaa en tupeloi ihan niin pahasti, enkä joudu käyttämään juomaa.

Laitan palasen haarniskan naamaan ja saan Rohkeuden Avaimen! Menen taas aiempaan huoneeseen, ja lisää ninjoja ilmestyy. Ilmeisesti heitä tulee loputtomiin aina kun tänne palaa. Toistan tämän muutamaan kertaan tottuakseni valkoisiin ninjoihin, ja koska tappamisesta saa massia. Hähää. Tiedostan ahneuteni sopimattomuuden ja häpeän vähän.

Vähä vähältä tappelu alkaa sujumaan paremmin. Torjun, väistän, juoksen seinää pitkin ja hyppään ilmaan heitellen shurikeneja vihollisia kohti, ja laskeudun maahan sivaltaen yhtä miekalla. Upea tunne.
Toisinaan tyhjennän koko huoneen kärsimättä juuri yhtään vahinkoa, toisinaan taas olen vähällä kuolla ja on pakko paeta. Harjoiteltavaa siis on vielä paljon, ja onnistumiseni on aina puoliksi tuuria. Hallitsen jo kontrollit periaatteessa, mutta taistelussa menen helposti paniikkiin ja huidon vain.(heh, sama juttu tosielämän taistelutilanteissa. periaatteessa hallitsen liikkeet mutta tositilanteessa olen tumpelo.)

Ensimmäinen bossi esittäytyy. Ukon nunchakutaidot(ja hauikset) saattavat omani häpeään.

Muutaman epäonnistuneen yrityksen jälkeen onnistun mättämään äijää tarpeeksi. Vaan mitä nyt? Hahmot kumartavat toisilleen ja käyvät juttelemaan kuin vanhat kaverit. Tämä oli jonkinlaista leikkimielistä nahistelua?! Entä ne tappamani ninjat? Pelkkää palvelusväkeä varmaan, tietysti heitä saa uhrata kun vanha kaveri tulee kylään? Arrrrr.

En ole täysin tyytyväinen äskeiseen suoritukseeni, tuhlasin kaksi parannusjuomaa. Haluaisin ladata pelin ja ottaa bossitappelun uusiksi, mutta siihen ei näytä olevan mitään suoraa keinoa, vaan pitäisi ensin kuolla. No, jatketaan nyt sitten.

Haarniskoituja samuraityyppejä esiintyy. Köykäisiä ovat verrattuna valkoisiin ninjoihin.

Etenemiseni pysähtyy kun en tiedä mihin mennä. Ehdin rauhoittua tarpeeksi pitkäksi aikaa jotta muistan että pyykki täytyisi viedä. Tämä voisi olla hyvä aika pitää pieni tauko. Tai jopa lopettaa tältä päivältä.

Kokemus on tähän mennessä ollut käsittämättömän upea. Ei tätä peliä suotta kehuta. Olen vieläpä positiivisesti yllättänyt ettei vaikeustaso ole ihan hermoja riipivä vielä ensimmäisessä kentässä.
Pelaan normal-tasolla, ja käsittääkseni tässä on vielä helpompi vaikeustaso ninja dog, jonka saa vaihtoehdoksi kun kuolee muutaman kerran. Mutta tähänastisen helppouden hypnotisoimana päätän jatkaa normaalilla vaikeustasolla pelaamista. Tulen tietysti katumaan tätä päätöstä kun joku kauhea mörssäri sahaa päätäni irti, mutta siinä vaiheessa on vain pakko pärjätä.

Ninjakoulutuksen ensimmäinen päivä on pulkassa.

Ninjan tie - Prologi

2009-08-05T09:58:00.000-07:00

Pulssini kiihtyy kun löydän postilaatikosta ruskean kirjekuoren. Kiiruhdan asuntooni vilkuillen pelokkaasti ympärilleni, aarretta suojaten.
Sisällä revin vapisevin käsin ensin paperin, sitten kuplamuovin kunnes pääsen käsiksi muoviseen koteloon... "Ninja Gaiden" lukee kannessa. Tunnen raivoisan energian sykkivän kotelon sisällä.
Varovasti kuin kelloseppä irrotan levyn kotelosta ja tarkastelen sitä valoa vasten. Hyvä, ei naarmuja. Silmäilen ahnaasti pelin manuaalia imien informaatiota sisääni. Mutta tiedän etten tule yhtään tämän valmiimmaksi vaikka opettelisin manuaalin ulkoa. On vain yksi tie tulla ninjaksi.
Xbox tuijottaa minua television alta vihreällä silmällään. Haastaen, pilkaten. Tai ehkä se vain janoaa saada aarteen sisälleen.

Pian on sen aika. Mutta ensin on syötävä ja levättävä jotta vahvistun.

Pian alkaa ninjakoulutukseni.

Hovimestari on syyllinen

2009-08-04T09:32:00.000-07:00

Kaivoin huvikseni mesekeskustelun vuodelta 2007. Puhdasta improvisaatiota. Kuva ei liity aiheeseen, löysin sen vain koneelta.

~ Nomi ~ sanoo:
APPILANPAPPILANAPUPOJANPAPUPATAPANNULLAKIEHUUJAKUOHUU

Albus sanoo:
O____o kansi pois päältä

~ Nomi ~ sanoo:
moi

~ Nomi ~ sanoo:
oon hanna

~ Nomi ~ sanoo:
kukas sä oot?

Albus sanoo:
uusi hovimestarinne. hyvää päivää.

~ Nomi ~ sanoo:
kas, päivää, Jeeves

~ Nomi ~ sanoo:
nautin iltateeni kirjastossa

~ Nomi ~ sanoo:
älä unohda sokeria

Albus sanoo:
Nimi on Albus!! Ei tipu teetä ennenkuin nimi tulee kunnolla!

~ Nomi ~ sanoo:
...

~ Nomi ~ sanoo:
*rewind*

~ Nomi ~ sanoo:
kas, päivää, Albus

~ Nomi ~ sanoo:
nautin iltateeni kirjastossa

~ Nomi ~ sanoo:
älä unohda sokeria

Albus sanoo:
Hyvä on, ma'am

Albus sanoo:
Teetä *kaataa pulipuli* sokeria *kuusi lusikallista kilikili*

Albus sanoo:
*vielä yksi*

~ Nomi ~ sanoo:
Kiitos, Albus

~ Nomi ~ sanoo:
voit jatkaa töitäsi

~ Nomi ~ sanoo:
muista että pidän naamiaisjuhlat huomenillalla

~ Nomi ~ sanoo:
Kreivitär Nerinen tulee vaatimaan erikoiskohtelua

~ Nomi ~ sanoo:
ja hän ei voi sietää pähkinöitä

Albus sanoo:
*riipustaa muistiin kämmeneen* pähkinöitä kreivittärelle..

~ Nomi ~ sanoo:
sano kokille, että jälkiruoissa ei saa missään nimessä olla pähkinöitä

Albus sanoo:
Selvä on, ma'am. Muuta?

~ Nomi ~ sanoo:
ja muista että Pormestari vaimoineen saapuu myös paikalle

~ Nomi ~ sanoo:
Rva. Pormestari on lyhyenläntä ja vähintääkin norsun kokoa

~ Nomi ~ sanoo:
muista kohteliaisuus ja selkäranka häntä vastaanottaessa

~ Nomi ~ sanoo:
hän myös pelkää kuollakseen kissoja

~ Nomi ~ sanoo:
siinä kaikki. voitte mennä

~ Nomi ~ sanoo:
*siemaisee teetä pikkurilli pystyssä ryyyyyst*

Albus sanoo:
*muistiin* ..kissoja. Hyvä on ma'am.
*kääntyy lähteäkseen mutta pysähtyy* entä Vuoren Musta Velho? Jos muistatte, hän uhkasi kammottavalla kirouksella mikäli jää kutsutta.

~ Nomi ~ sanoo:
hyi kamala! tämähän on persikkateetä

~ Nomi ~ sanoo:
missä minun sitruunateeni on?

~ Nomi ~ sanoo:
ah niin tosiaan, se nukkavieru pillipiipari

~ Nomi ~ sanoo:
hmph, lähetä hänelle... pöllö tai jokin muu hänelle sopiva kirjekyyhky ja kutsu hänet juhliin

~ Nomi ~ sanoo:
hän tuskin edes vaivautuu vaihtamaan kaapuaan

~ Nomi ~ sanoo:
*ilkeä nauru* hänhän kulkee valmiiksi jo naamiaisasussa

Albus sanoo:
*kohtelias naurahdus* hyvin sanottu kuten aina, ma'am

~ Nomi ~ sanoo:
*heilauttaa välinpitämättömästi kättään ja kääntyy päivälehden puoleen* menehän nyt siitä

~ Nomi ~ sanoo:
ja muista se tee!

Albus sanoo:
*kirjoittaa kämmeneen* mansikkateetä rouvalle... Kyllä ma'am. Hyvää teehetkeä ma'am.

Äärimmäinen miehuuskoe

2009-08-03T15:17:00.000-07:00

Tilasin juuri Ninja Gaidenin xboxille(vanhalle) ja samalla tuomitsin itseni. Tulen kokemaan todella hirveitä raivokohtauksia tuon pelin parissa. Tulen repimään perseeni tuhanteen palaseen ja karjumaan seinät kumoon.

Niin, olen siis ymmärtänyt että Ninja Gaiden on hyvin vaikea peli. Vaikea ja palkitseva, jos siis kärsivällisyyttä riittää. Mutta minä olen sangen huono pelaaja. Jo Prince of Persia - Warrior Within aiheuttaa harmaita hiuksia ja karjuntaa helpoimmalla vaikeustasolla pelatessa. Pelaan melkein kaikkia pelejä helpoimmalla tasolla jos se valinta vain pelaajalle suodaan. Koska olen ihan perseestä.

Miksi Triforcen nimessä sitten menen tilaamaan pelin joka on suunnattu selvästi itseäni paremmille pelaajille? En tiedä. Ehkä koen että minun on vihdoinkin aika miehistyä! Todistaa itselleni että pystyn siihen. Jos ikinä saan tuon pelin pelattua läpi, olen todella ylpeä itsestäni.
Ei väliä vaikka pelaamista ei kulttuurillisesti kauheasti arvosteta. Minulle itsellleni tuolla saavutuksella olisi enemmän arvoa kuin, sanotaan nyt vaikka ammattikoulututkinnolla(jota en saavuttanut), tai 100kg penkkituloksella(joka ei ole edes kovin paljoa mutta enpä yllä siihenkään), tai nobelin palkinnolla.(arvatkaa.)

No okei, vielä kovempi juttu olisi jos minusta tulisi ihan oikea ninja. Mutta masentuisin vain jos yrittäisin miettiä niitä lukemattomia syitä miksi minusta ei olisi siihen.
Täystuhon lieventämiseksi tilasin samaan pakettiin myös pelin Urban Chaos: Riot Response, joka toivon mukaan tulee helpottamaan Ninja Gaidenin aiheuttamia aivoverenvuotoja.

Ruokaa taas

2009-08-01T10:19:00.000-07:00

Lehtisalaattia
Jäävuorisalaattia
Basilikaa
Pinaattia
Tomaattia
Tummaa makaronia
Fetajuustoa
Oliiviöljyä
Saksanpähkinäöljyä
Kermaviiliä
Mausteita

Yleensä vain mätän kaikki ainekset kulhoon ja sekoitan, mutta nyt tuli niin iso annos että tein vähän monimutkaisemmin. Selostan sekavasti ja nopeasti koska on nälkä ja haluan syömään. :D

Laitoin makaronit(noin 5 desiä) kiehumaan ja silppusin sillä välin kaikki vihreät yhteen kulhoon, ja sekoitin kermaviiliin mausteita.(piripiri-seosta, limepippuria, kynteliä, salviaa, maustepaprikaa)
Sekoitin öljyt suoraan makaroniin.(tietty siivilöityäni sen)

Lopuksi kasasin toiseen kulhoon kerroksittain makaronia, vihreää, tomaattia, fetaa ja kermaviiliä.

Ostin rahapulassa euroshopperin fetaa, ja se on pahamaineisesta tuotemerkistä huolimatta yllättävän hyvää. Siis ihan todella hyvää, parempaa mitä ravintoloiden fetasalaateissa on.
Basilikakin oli tarjouksessa, semmoinen jättiruukku oli 4 euroa. Ikkunani ulkopuolella on vuosia roikkunut joku kuivettunut multaruukku, niin pistin basilikan siihen tilalle. :)
Pinaatit taas ovat äitimuorin puutarhasta.

Nyt syömään. Jälkiruoaksi kahvia ja donitseja.

Ruokaa

2009-07-31T08:01:00.001-07:00

Koska en ole jaksanut hetkeen kirjoitella niin ruokapäivitys:

Jotain rouhesämpylää(tai niin pussissa luki)
Toiselle puolikkaalle margariinia, toiselle oliiviöljyä.
Muutama siivu edamia.(Baltic Princess)
Pari reipasta palaa mozzarellaa.
Ripaus piripiri-mausteseosta.
Vetistyneen tomaatin jäänteet.

Juomaksi kylmää karpalo-rypälemehua.

Ei oikeastaan ole hirveä nälkä mutta täytyy vuorata maha kahvia varten. Puhe on suuresta määrästä kahvia! Puolet jotain äreän makuista tummaa paahtoa, puolet suklaakahvia.

Nimi blogille

2009-07-27T04:18:00.000-07:00

Nyt kun olen saanut vähän kirjoiteltua ja tämä alkaa jo näyttämään ihan oikealta blogilta, voisi alkaa miettimään nimeä. "En keksi mitään?" kun on aika laimea. Ja ennen pitkää kuitenkin tottuisin siihen enkä viitsisi enää vaihtaa. On toimittava!

Ehdotuksia otetaan vastaan.

Tie on pitkä takaisin

2009-07-25T16:46:00.000-07:00

Lähdin taas ulos etsimään jotain. En tiedä mitä.

Laukussa leipää ja olutta, kuljin muuatta pimeää metsätietä. Yhtäkkiä tuli olo kuin kävelisin junaraiteella. Rauhoituin vasta kun pääsin levähdyspaikalle, jossa monet kummitukset tervehtivät minua. Join oluen heidän seurassaan ja juttelin.

Jatkoin matkaa. Lisää kummituksia tuli vastaan. Pysähdyin vasta sataman puistossa, jossa join toisen oluen. Lisää kummituksia. Kaksi erityisen ihanaa ihmistä joita muistelen kaiholla. Toinen heistä aikoinaan tutustutti minut uuspakanuuteen. Ilman häntä olisin kai nyt katkera kristitty, tai yksinäinen ateisti. (ei millään pahalla ko. ryhmiä kohtaan, kumpikaan vain ei ollut minun tieni)
Mitä heille kuuluu nyt? En saa ikinä aikaiseksi kysyä. Outoa miten kaukana joku voi olla messengerin ja facebookin aikakaudella. En vain osaa yhtäkkiä alkaa juttelemaan, kertoa kuinka tärkeitä he minulle olivat. Juttelen vain heidän muistoilleen.

Kuljen kolmanteen paikkaan ja lisää olutta kuluu. Katselen tyhjää näyttämöä. Voiko olla kummituksien kummituksia? Muistoja tarinoista.

Yksin juominen masentaa. Löydän tieni Eskon Baariin, jota toisinaan nimitän maailmanlopun ravintolaksi. Se ei ole haukkumanimi. Kohtaan muuan kaverin täällä, ja juon parit rommit. On karaokeilta, ja minua laulattaa. Listalta silmääni osuu Haltin häät, ja päätän laulaa sen.
Suoritus ei ole parhaimpiani, mutta yleisö antaa kohteliaat aplodit. Tämä kappale on minulle henkilökohtaisesti tärkeä. Se muistuttaa minua mustasukkaisuuden äärimmäisistä seurauksista.
Toisinaan huomaan olevani kuin laulun tumma Peltsa ruotsinmaan, joka kilpailee Malla-neidon rakkaudesta. En halua mennä yhtä pitkälle katkeruudessani.
En halua oman Mallani jäätyvän tunturiksi vain koska hän ei tule ikinä olemaan minun.
Valomerkin jälkeen odotin kaveria ulkona, ja juttelin Eskon kanssa. Hän ihmetteli biisivalintaani, sitä ei kuulemma usein lauleta. Vaihdoimme muutaman Sanan.
Saatoin kaverin kotiinsa ja lähdin sitten omille teilleni. Olen iloinen etten juonut tämän enempää.

En löytänyt etsimääni. Tietäisinpä edes mitä etsin! Ehkä vasta kuoltuani ymmärrän. "Ai sehän se olikin. Hahaa!" Tiedättekö, kun etsii avaimia tai silmälasejaan ja ne olivatkin edessäsi pöydällä.
Vai olenko etsinyt juuri kuolemaani kaikkina näinä öinä? Jotakuta joka auttaisi minut seuraavaan maailmaan, itse kun en ole kyennyt ottamaan ratkaisevaa askelta.
Oli mitä oli, en löytänyt sitä tänään. Mutta olen silti iloinen että lähdin matkaan. Tietysti juominen kaduttaa aina jälkikäteen, mutta kerrankin en ole ihan ämpärikännissä. Voisi sanoa että join juuri sopivasti jotta kykenin laulamaan, käymään illan keskustelut, ja ajattelemaan näitä ajatuksia joita nyt kirjoitan. Olisi vielä niin paljon kirjoitettavaa.

vähän vuodatusta

2009-07-24T15:32:00.001-07:00

Hain juuri pyykkiä ja pysähdyin pitkäksi aikaa ulos istumaan. Siellä on niin kaunis yö. Harmittaa että ehdin jo ottaa unilääkkeen, olisin muuten lähtenyt pitkälle kävelylle. Käsittämättömän upea ilma. Päivällä ei ikinä ole näin kaunista.

Niin monet ihmiset ovat tolkuttaneet minulle että päivärytmini on väärin, että olen melkein jo alkanut itsekin uskoa siihen. Että ihmistä pitäisi nukuttaa yöllä, ja päivällä pitäisi olla virkeä. Olen yrittänyt jumalauta! Koko vitun elämäni nukkunut yöllä ja ollut hereillä päivällä, vaikka aina olen ollut pimeän aikaan virkeämpi. Koulu meni päin persettä koska olin kaiken aikaa niin vitun väsynyt koska piti elää luonnollisen rytmini vastaisesti.
Kaikki omakohtaiset kokemukseni puhuvat sen puolesta että minä ihan oikeasti olen virkeämpi yöllä, ja päivällä minua väsyttää ja on muutenkin huono olo. Mutta tätä on aivan mahdotonta saada tungettua "ammattihenkilöiden" nuppiin, koska "ihmisen luonnollinen päivärytmi lässynlässynlää."

Ärh. Olisi vielä paljon sanottavaa, mutta lääke alkaa jo tylsyttämään terää. Hain juuri pyykkiä ja pysähdyin pitkäksi aikaa ulos istumaan. Siellä on niin kaunis yö. Harmittaa että ehdin jo ottaa unilääkkeen, olisin muuten lähtenyt pitkälle kävelylle. Käsittämättömän upea ilma. Päivällä ei ikinä ole näin kaunista.

Niin monet ihmiset ovat tolkuttaneet minulle että päivärytmini on väärin, että olen melkein jo alkanut itsekin uskoa siihen. Että ihmistä pitäisi nukuttaa yöllä, ja päivällä pitäisi olla virkeä. Olen yrittänyt jumalauta! Koko vitun elämäni nukkunut yöllä ja ollut hereillä päivällä, vaikka aina olen ollut pimeän aikaan virkeämpi. Koulu meni päin persettä koska olin kaiken aikaa niin vitun väsynyt koska piti elää luonnollisen rytmini vastaisesti.
Kaikki omakohtaiset kokemukseni puhuvat sen puolesta että minä ihan oikeasti olen virkeämpi yöllä, ja päivällä minua väsyttää ja on muutenkin huono olo. Mutta tätä on aivan mahdotonta saada tungettua "ammattihenkilöiden" nuppiin, koska "ihmisen luonnollinen päivärytmi lässynlässynlää."

Ärh. Olisi vielä paljon sanottavaa, mutta lääke alkaa jo tylsyttämään terää. Ja raivokin laantui. Miksi aina raivostun kaikesta? Nytkin olin ensin haltioissani upeasta yöstä, mutta sitten siirryin taas ajattelemaan ärsyttäviä asioita.
En pysty jatkamaan tältä erää vaikka haluaisinkin. Pitikin ottaa tuo pilleri. :D Hyvää yötä.

Muumeista ja taiteesta

2009-07-23T16:57:00.000-07:00

Valokuvaussession tiimellyksessä tuli otettua pieni videokin: http://www.youtube.com/watch?v=EXm5oV-DSSE

(saatte myös pienen kuvan, havainnollistus miltä näytän näitä raivoamistekstejä kirjoittaessa)

Monia vuosia sitten kulutin yläasteen kuvistuntia lukemalla muumipeikko-sarjakuvaa parhaan kaverini kanssa. Luettiin samaa matkaa ja naurettiin aina samoissa kohdissa. Yksi erityisesti mieleen jäänyt kohtaus oli kun Muumipappa opetti jollekin pennulle viinankeiton salaisuuksia: "Hiiva on tärkein!"
Se oli parhaita hetkiä tuolta elämäni paskimmalta aikakaudelta. :)

Nuo vanhat muumit ovat muutenkin rautaa. Suurin osa piirrettyjen muumien tarinoista on matkittu sarjakuvista, mutta ne on vesitetty ihan täysin. Alkujaan rempseän anarkistiset ja elämästä nauttivat muumit muutettiin ärsyttäviksi läskeiksi. No niiskuneiti nyt oli aina sellainen typerä itkupilli.
Vanha Nipsu oli alkujaan kunnon roisto, aina yrittämässä keksiä uusia epärehellisiä keinoja rahan ansaitsemiseen.
Haisulikin oli tietysti roisto, mutta sellainen KUNNON roisto! Piirretyssä hänestä oli väkisin leivottu "pahis", eli siis annettu hänelle ikäviä piirteitä jotta katsojat inhoaisivat häntä. Alkujaan hän oli rikollisista tavoistaan huolimatta ihan mukava, ja he olivat poliisipäällikön kanssa melkein kuin kavereita, vihollisuudestaan huolimatta.
Mutta ei, eihän se vain käy päinsä että joku pahis voisi olla kiva. :( Pennuthan voisivat vaikka luulla että maailma ei olekaan mustavalkoinen!
Joten ei myöskään käy että pappa keittelee pontikkaa, tai että koko muumiperhe kiertää veroja ja suhtautuu lakiin muutenkin huolettomasti. Ei, pistetään paskaksi koko maailma, lasten parhaaksi.
Ilmankos nuoriso on niin perseestä kun ovat saaneet katsottavaksi tällaisia valmiiksi pureskeltuja lastenohjelmia

No okei, monet omista suosikkipiirretyistäni olivat ihan yhtä mustavalkoisia. Esim Prätkähiiret. Oikeastaan se oli aivan idioottimainen sarja. Prätkähiiret Marsista? Häh? Taistelemassa Lalli Leipäjuusto nimistä Plutolaista valloittajaa vastaan? Mutta siinä oli sitä jotain, tiedättekö. Ja ainakaan se ei ollut pehmitetty versio mistään alkujaan nerokkaasta ja omaperäisestä tuotoksesta, kuten muumilaakson tarinat. (Prätkähiiretkin kyllä raiskattiin tekemällä siitä uusi versio joka oli Perseestä)

Yhä tämänkin ikäisenä pidän kovasti Prätkähiiristä, tosin nykyään syynä taitaa olla enimmäkseen suomenkielinen dubbaus. En halua edes kuulla alkuperäisiä ääniä, ne eivät mitenkään voi olla näin mahtavat. Lempilauseitani on Leipäjuuston vahingoniloisella äänellä tokaisema "Todellisuus kolhii."
Ja tietysti hänen lukemattomat ihanat haukkumasanansa, yleensä osoitettu uskolliselle Rasvanahalle.
"Senkin tynnyri!"
"Senkin meetwursti!"
"Senkin öljykatastrofi!"
"Mitä sinä urkupilli urputat?"
Ja Nuikki sanoi Rasvanahalle aika nätisti yhdessä jaksossa. "Senkin keskiaikainen torvitaulu!"

Millä periaatteella tämä siis on taidetta mutta muumilaakson tarinat paskaa? Sillä että minä sanon niin. Minä määrittelen taiteen itselleni.
Minulle lempitaiteilijani Karbon työt ovat suurempaa taidetta kuin joku perkeleen Mona Lisa, huolimatta siitä että hän piirtää photoshopilla.
Tim Burtonin Painajainen Ennen Joulua on vaikuttavampi elokuva kuin Citizen Kane.(jota en ole edes nähnyt, mutta sanon silti näin)
Neil Gaimanin Sandman on merkittävämpi kirjallinen teos kuin Seitsemän veljestä. (sarjakuvat OVAT kirjallisuutta)
World of Goon pelimusiikit ovat sävähdyttävämpiä kuin mikään Mozart tai Beethoven.
Principia Discordia on ylentävämpi ja viisaampi uskonnollinen teos kuin raamattu tai koraani.
VOGONIEN RUNOUS on parempaa kuin suurin osa kaikesta julkaistusta runoudesta antiikista nykyaikaan.

Räyhäisin vielä vähän kuuluisista filosofeista ja psykologeista, mutta joutuisin myöntämään etten ole lukenut heitäkään, ja toisaalta en keksi vastaesimerkkiä. Enkä arvosta kumpaakaan tieteenalaa(vai tiedettä muka) tarpeeksi jotta jaksaisin yrittää etsiä sellaisia.

Joku päivä voisin kirjoittaa suhteestani psykologiaan, tuohon höpötieteistä raivostuttavimpaan. Se on raivostuttavaa siksi että sitä ei tunnusteta höpötieteeksi, ja toisekseen siksi että toisinaan psykologian esimerkit jopa näyttävät oikeasti toimivan. Jälkimmäinen tosin johtuu vain ihmisten taipuvaisuudeta aivottomuuteen.
(hah, kertokaa jos jossain psykologian kirjassa on malliesimerkki minusta, yksinäisestä hullusta joka raivoaa omaa erinomaisuuttaan ja sitä miten perseestä psykologia ja kaikki muut ihmiset ovat, niin saatan ehkä vähän korjata käsityksiäni. mitään en tosin lupaa.)

Mangled at the Mall

2009-07-23T05:02:00.001-07:00

Minun ei pitäisi pelata Burnout Revengeä. Voin vain kuvitella miten hallaa tekee sydämelle olla tunnin, parin pelisession ajan jatkuvasti VALTAVAN RAIVON kourissa.

Parhaimmillaan se on ihan vitun ihan ihana ja tyydyttävä peli. Xboxin ostettuani etsin pitkään jotain itselleni sopivaa autopeliä, mutta ne olivat vain toinen toistaan paskempia. Project Gotham Racing, Need for Speed Underground, Need for Speed Underground 2, Forza Motorsport.. varmaan ihan kivoja niille jotka tykkäävät autoista, mutta minä en. Quantum Redshift oli paras, semmoinen Wipeoutin tyylinen jossa huristellaan omituisilla avaruusmopoilla, mutta siihenkin kyllästyi nopeasti.

Inhoan autoja, mutta tykkään kaahailusta. Carmageddonit olivat minulle aika täydellisiä pelejä silloin aikanaan. Carmageddon 2 päihittää nykyajan autopelit hyvin monessa suhteessa. Esim onko se niin vitun vaikea antaa pelaajan etsiä oikoreitit ihan vapaasti, melkein joka ikisessä autopelissä kun radat ovat neulantarkkoja viivoja joiden ympärillä oleva pelimaailma on pelkkää maisemaa, silmänlumetta.
Carmageddonissa oli laajat ympäristöt joissa radat kulkivat, ja sait joko mennä kiltisti rataa pitkin tai lähteä tutkimaan maailmaa ja ajamaan ihmisiä(ja eläimiä) lyttyyn.
Vahingonmallinnus oli myös upea Carmageddonissa(ainakin kakkosessa), autot menivät ihan palasiksi ja jopa kohtuu realistisen oloisesti. (epärealistisen kestäviä ne silti olivat)

Ja Carmageddon ykkösen Die Anna oli ensimmäisiä pelihahmoja joihin ihastuin. Siitä huolimatta että hän oli pelkkä naama vasemmassa ylälaidassa joka ilmeili häijysti ja heitti kommentteja kun ajoimme ihmisten päälle tai runttasimme vastustajaa oikein kunnolla.
"Psychopathic stunner. Born in a body bag and raised in a morgue."
Tuon enempää ei hahmon taustoista kerrottu, hän oli lähinnä naispuolinen vastine Max Damagelle, mutta perkele että ihastuin häneen.

Carmageddonien jälkeen olen tosiaan etsinyt minulle sopivaa autopeliä. Monen huonon ostoksen jälkeen Burnout Revenge on ehkä lähimpänä sitä mitä olen halunnut. Ensinnäkin se on todella agressiivinen, peli kannustaa runnomaan vastustajia, ajamaan vastaantulijoiden kaistalla ja tekemään kaikkea muuta järjetöntä. Ja se näyttää ja tuntuu todella hyvältä. Ajotuntumaa ei ole pilattu turhalla realismilla, eli käsijarrun käyttäminen 300km tuntivauhdissa ei saa autoa pyörimään typerästi jorpakkoon kuten kaikissa "oikeissa" autopeleissä minulle aina käy.

Mutta siitä huolimatta se on liian vaikea minulle! AAARGH! Sama piirre mikä pilasi sinällään ihan kivan Need for Speed Undergroundin: teet YHDEN PIENEN VIRHEEN pitkässä kisassa niin se on siinä, pakko aloittaa alusta koska et enää millään saa aikarajaa kiinni. Ja minä teen paljon virheitä huolimatta siitä miten helppo pelin autoja on ajaa. Se on äärimmäisen vittumaista.

Ja kolarikisat vasta onkin toteutettu vittumaisesti. Sinällään idea on todella mahtava, joskin joidenkin mielestä(ei minun) ehkä moraalisesti arveluttava: pelaajan on aiheutettava mahdollisimman paha ketjukolari. Kuulostaa hauskalta jos olet kaltaiseni sairasmielinen yksilö.
Mutta miksi miksi miksi se on pitänyt toteuttaa niin päin persettä.

Esim startti. Ei voi vain lähteä normaalisti ajamaan, vaan lähtönopeus määritellään jollain typerällä mittarilla jossa pitää painaa nappia kaksi kertaa. En vieläkään tajua miten se toimii, mutta jos painat väärin niin auto posahtaa siihen, tai saat vain etanavauhdin. Typerää.
No sitten kun auto lähtee liikkeelle niin sitä et saa hidastamaan millään ja ohjauskin tuntuu olevan vaikeampaa kuin tavallisessa pelissä.
Tarkoituksena on saada oma auto rysäytettyä keskelle liikennettä niin että mahdollisimman moni törmää siihen, ja hyvä juttu jos saat matkalla vähän kolaroitua ja tuotua näin vielä lisää esteitä liikenteelle. Autosi posahdettua sen liikerataan voi rajallisesti vaikuttaa, mikä on ihan kiva.
Alalaidassa mittari joka täyttyy mitä enemmän kolaria tulee, ja sen ollessa täynnä pääset käyttämään Crashbreakeria, taas yksi sinällään kiva ominaisuus joka on tehty päin vittua.

Siis: Crasbreaker antaa sinun räjäyttää autosi uudestaan ja aiheuttaa suunnatonta vahinkoa ympäröiville autoille. Autosi myös lentää taas ilmaan ja voit ohjata sen päin muita autoja.
MUTTA VOI VITTU. Mittarin täyttyessä käynnistyy muutaman sekunnin ajastin jonka aikana mittari tyhjenee nopeasti, ja sinun täytyy rämpyttää b-näppäintä ihan vitun nopeasti saadaksesi sen taas täyttymään, tai muuten räjähdyksestä tulee vain pieni lässähdys. Mitä järkeä?

Ja jos kolari meneekin päin persettä, kuten se usein menee, ja haluat aloittaa alusta, niin siinä meneekin ihan vitun pitkä aika. Kamera nimittäin lähtee valumaan hitaasti kolaripaikalta takaisin starttipaikalle, jonka jälkeen vielä muutaman sekunnin latausaika. Mitä pidempi rata sitä pidempään kameralla tietysti kestää rollaattorinsa kanssa. Taas kysyn että miksi vitussa.
Ilman näitä pieniä ärsyttävyyksiä olisin tykännyt kolarikisoista valtavasti, nyt ne ovat vain välttämätön paha.

Entä muut pelimuodot? Traffic Attackiin ihastuin heti. Siinä vain rymistellään eteenpäin ja runnotaan mahdollisimman paljon muuta liikennettä, tästä kun saa lisää aikaa ja turboa autoon.
Tavalliset kisat ovat myös kivoja, kolaroiminen kun on toteutettu perhanan tyylikkäästi. Esim kun kiilaat viereisen pelaajan tolppaan, tulee hieno kamerahidastus ja peli väläyttää jonkin höperön nimen tuolle nimenomaiselle kolarille. Koska pelaan peliä suomenkielisenä, nimet ovat todella omituisia, esim "Tukkijätkä tuulettaa". Mutta se on valtavan nautinnollista.

Road ragessa ei sitten kisatakaan maaliinpääsystä, vaan tarkoituksena on kolaroida kilpailijoita mahdollisimman paljon. Tämä on lempimoodini, ja harmittaakin että näitä kisoja on varsin vähän.

Kaikista vittumaisin pelimoodi on ns. boostikisa, eli tavallinen aika-ajo. Se on juuri se moodi jossa ei sallita yhden yhtäkään virhettä jos haluat sen typerän kultamitalin, ja lisäksi täytyy muutenkin ajaa täydellisesti. Välttämätön paha, kuten kolarikisatkin.
Jos olisi joku cheatti jolla saisi välittömästi kaikki autot ja kisat avattua, olisin naputellut sen aikaa sitten. Haaste ei kiinnosta vitun pätkää enää sen jälkeen kun on vittuuntunut kymmeniä kertoja johonkin samaan typerään kohtaan. Enpä kyllä muutenkaan etsi peleistä haastetta, vaan kokemuksia ja hauskanpitoa.

Ja tämän on pakko olla epäterveellistä, niin väkevästi tämä minuun vaikuttaa. Äsken pelatessa huomasin nojaavani eteenpäin kaikki lihakset jännittyneenä, veri kohisten päässä, ja KARJUIN kurkku suorana aina kun kömmäsin, ja NAUROIN vielä kauheammin aina kun sain vihollisia runtattua, ja HUUSIN JA ÖRISIN kun pääsin ensimmäisenä maaliin. Fiilis oli kuin salitreenin tai painin jälkeen. Siis hyvä fiilis, kun nyt kerrankin voitin kolme kisaa peräkkäin.
Pelit herättävät minussa aina voimakkaita tunnekuohuja. Negatiivisia silloin kun peli on paska tai en osaa pelata, mutta hyvien pelikokemusten aiheuttamat positiiviset tunteet saavat kaiken tuntumaan sen arvoiselta.

Tuli mieleen että pelkoa pidetään yleensä huonona tunteena, mutta joitakin pelejä pelaan juuri sen vuoksi. Mutta siitä voisi kirjoittaa toiste, tästäkin tuli taas ylipitkä jauhanta. Piti vain vähän raivota Burnoutin vittumaisuudesta.

Ainiin, Carmageddonista on myös sarjakuva.

2009-07-13T13:30:00.000-07:00

Heijastuspinta-blogista bongasin Listalin, palvelun jossa voit listata pelejä, leffoja, kirjoja, yms. joita omistat tai kulutat, tai ainakin haluaisit. Tajusin kaivanneeni jo pitkään jotain tuon tapaista palvelua.
Onhan jo imdb, mutta inhoan sitä. Inhoan myös facebookia ja myspacea. Inhoan melkein kaikkia uusia netti-ilmiöitä, vaikka suurinta osaa niistä käytänkin. Mutta Listal vaikuttaa oikeasti kätevältä. Sieltä minut löytää jatkossa osoitteesta http://mikropop.listal.com/
Alan hitaasti täyttelemään sinne pelejä ja muuta sälää, mutta kestänee kuukausia ennenkuin lista on edes lähes täydellinen.

Foliohattuna minua hieman ahdistaa antaa itsestäni nettiin näin paljon henkilökohtaisia tietoja eri palveluiden kautta, mutta toisaalta olen myös välinpitämätön. Jos joku runkkari vakoilee nettiliikennettäni ja luulee voivansa rakentaa jonkin psykologisen profiilin, be my guest. Todennäköisesti minut luokitellaan sarjamurhaajaksi tai itsensäpaljastelijaksi.
Siinä vaiheessa ei tosin enää nauratakaan jos tuo oletettu profiilini sopii jonkun todellisen sarjamurhaajan kuvaukseen. Tai saattaisi se naurattaakin, sellaisella katkeralla tavalla. :D

Musiikista

2009-07-13T05:01:00.000-07:00

Törmäsin todella upeaan bändiin: Winter Gardens
Genreksi ilmoitetaan vaihtoehtoinen/klassinen/kokeellinen. Ei hajuakaan mitä se tarkoittaa, enkä edes yritä kuvailla tätä mitenkään muuten kuin että parasta mitä olen aikoihin kuullut. Siitä kertoo paljon se että yleensä en koskekaan myspaceen.

Nykyään tulee vastaan suhteellisen vähän musiikkia josta oikeasti pidän. Radiossa soiva paska on parhaimmillaankin vain siedettävää. Maailmassa on edelleen valtavan paljon musiikkia jota varmasti rakastaisin jos kuulisin, mutta on vain sattumasta kiinni kuulenko. Lähes kaikkiin lempibändeihini olen törmännyt ihan vahingossa. Ja mainittakoon että lähes aina piratismin ansiosta. Esimerkkinä King Diamond, josta en olisi ikinä kuullutkaan ellei kaverini olisi lähettänyt messengerin kautta muutamaa kappaletta. Waretin vähän lisää, ja lopulta ostin kaikki studiolevyt.
Har har. Sainpa vähän propagandaa ahdettua tähänkin tekstiin. Piti vain sanomani että ostan Winter Gardensin levyn jos se ikinä tulee ulos. Artistilla näkyy olleen pahaa epäonnea teknologian kanssa, ja aivan järkyttävästi työtä edessään jos aikoo saada julkaistuksi. Osittain tästä syystä mainostan bändiä nyt mahdollisimman monelle, mutta pääasiassa siksi että se on vain todella hyvän kuuloista.