Esittely: Manga Café

Viime aikoina suosikkikahvilakseni on noussut Helsingin Kaisaniemessä sijaitseva Manga Café, nimensä mukaisesti mangaan ja muuhun japanilaiseen kulttuuriin keskittynyt kahvila, tiettävästi Suomen ensimmäinen laatuaan.

Satunnaista animentöllöttelyä lukuunottamatta en ole juurikaan perehtynyt aiheeseen, mutta se ei estä nauttimasta paikan ilmapiiristä. Ensinnäkin - ja tämä on minulle tärkeää - kahvila sijaitsee hämärällä sisäpihalla kuin jokin salainen piilopaikka! Toisekseen, se on hyvin epäkahvilamainen, ja tarkoitan hyvällä tavalla. Poissa on kiireen ja hälinän tuntu, Manga Café on enemmänkin kuin viihtyisä olohuone jonne voi tulla lukemaan, piirtämään ja pelaamaan.

Kirjahylly pullistelee mangaa sekä myös joitakin länsimaisia sarjakuvia, silmiini osuivat ainakin The Walking Dead ja The Dark Knight Returns, joita asiakkaat saavat vapaasti lukea. Myyjiltä kannattaa myös kysyä jos etsit jotain tiettyä mangaa, tai vaikkapa tietyntyylistä. :) Minullekin löytyy aina jotain, vaikka en suurinta osaa mangasta ymmärräkään.

Nintendo Wiitä saa niinikään pelata, ja pöydiltä voi löytää lojumasta piirustuskirjoja joihin saa vapaasti raapustella. :) En ole varma johtuuko se kahvilan ilmapiiristä vai mangaharrastajien olemuksesta, mutta olen huomannut että toisilleen tuntemattomatkin ihmiset yltyvät helposti keskustelemaan ja kommentoimaan piirtämisen äärellä.

Tarjontapuolella on kahvia, erikoiskahveja, kaakaota, teetä montaa sorttia, ja jotain japanilaisia virvoitusjuomia joiden nimiä en osaisi lausua, sekä leipiä ja leivonnaisia.

Perille ei ole vaikea löytää, kotisivuilta löytyy kartta ja ohjeet. Molly Malonesin vierestä lähtee porttikongi jolta pääsee sisäpihalle, eli melkein rautatieaseman vieressä. Kannattaa ihmeessä tutustua. :)


(Tämä ei ole maksettu mainos, tykkään vain suositella paikkoja joista pidän. Ja kuka hullu nyt maksaisikaan mainoksesta jonka näkevät pari, kolme lukijaani :D Mutta jos edes yksi kiinnostuu ja käy tutustumassa, niin kannatti kirjoittaa. :))

"Ota edustava ilme."

Kuvat otti Nowotny.

There Will Be Brawl

Putkimiesveljeksillä menee huonosti. Mario tarttuu herkästi pulloon kun ahdistaa, ja Luigi tienaa rahaa myymällä sieniä. Samaan aikaan Ganondorfia vituttaa kun Sienivaltakunta onnistui siinä missä hän on epäonnistunut tuhansien vuosien ajan, eli valloitti Hyrulen valtakunnan poliittisella kieroilulla. Tästä niinikään tympiintyneet Link ja Zelda juonittelevat vähän omiaan.

Tällä tavalla There Will Be Brawl käsittelee lapsuudestani tuttuja pelihahmoja. Kaikki ovat kasvaneet aikuisiksi, ja aikuisuus on perseestä. Riippumatta siitä olitko joskus prinsessa, sankari tai pahis, joudut nyt raatamaan elämäsi eteen ja todellisuus vetää sinua turpaan.

On kummallista miten paljon nautin tällaisesta lapsuusmuistojeni turmelemisesta. Enkä toisaalta pelkästään omieni, vaan minkä tahansa epärealistisen, fantastisen ja lapsellisen fiktion myrkyttäminen kyynisyydellä on minusta syvästi tyydyttävää, kuten pohdin aiemmassa kirjoituksessa.

There Will Be Brawl on musertavaa katsottavaa. Kaiketi se on tarkoitettu jossain määrin parodiseksi, mutta minulla on tapana ottaa fiktio tosissani. Minuun melkein fyysisesti sattui nähdessäni pyörätuoliin vangitun heiveröisen Sonicin, jonka kädet vapisivat niin ettei hän saanut ruokaa lusikoitua suuhunsa. Hänen vieressään pahvilaatikossa kyhjötti ikääntynyt Solid Snake kuin kuka tahansa pultsari.
Tunsin myös suurta surua kun Samus Aran strippasi sienipäiselle yleisölle. Tietysti olen häneen ihastunut, kuten kaikki nörtit, mutta soisin hänen pysyvän ikuisesti voimahaarniskansa suojissa, kätkeytyneenä himokkailta katseilta.

Ehkä olen vain käärmeissäni fiktiohahmoille jotka ovat saaneet seikkailla ikuisuuden omissa fantasiamaailmoissaan, kun minun on ollut pakko kasvaa aikuiseksi(tai no, henkisestä iästäni voidaan esittää monia mielipiteitä) ja se on vahingoniloa mitä tunnen, kun hahmotkin pakotetaan aikuistumaan.

Tai ehkä se on vain sitä samaa iloa mitä tunnen aina, kun näen kaavoja ja perinteitä rikottavan. Mario viehätti aikanaan juuri siksi, että asuu seikkailuntäytteisessä maailmassa jossa ei ole sotia eikä politiikkaa, ja tunnetuin rikos on prinsessojen kaappaaminen. Höpsö fantasia oli vaihtelua todellisuuteen.
Mutta se käy ärsyttäväksi kun se toistuu tarpeeksi pitkään samanlaisena, ja sitten tekee mieli rikkoa kaava jotenkin. Vaikkapa tutustuttamalla se todellisuuteen.
Tai siis juurikin korostetun synkkään ja masentavaan "todellisuuteen", jollaista tarkoitan aina kun käytän tuota sanaa tässä kirjoituksessa.

Olisihan sekin hauskaa nähdä Marion tekevän ihan tavallisia putkimiehen töitä, ja sitten rentoutuvan kotonaan jalkapalloa katsellen. Mutta on paljon hauskempaa nähdä kun hän murskaa vähän päitä koska joku paskapää kaappasi taas prinsessan.

Ehkä tosiaan otan tämän liian vakavasti, mene ja tiedä. On tämä nautittavaa katsottavaa joka tapauksessa. Näyttelijät tekevät tosi hyvää työtä, ja pukuihin ja lavastuksiin on panostettu. En korostanut tarpeeksi miten paljon vaivaa tähän sarjaan on nähty, ja kuitenkin jaksot ovat katsottavissa ilmaiseksi netissä! (Nintendo olisikin tuohtunut jos tällä olisi yritetty rahastaa, mutta ei, tämä on syntynyt rakkaudesta peleihin ja pelihahmoihin.)

Tämä on myös juuri sitä mitä minä tarkoitan puhuessani laadukkaasta fanfictionista.

Lazy Town is a post-apocalyptic wasteland

Törmäsin loistavaan esimerkkiin kertomuksen vaihtoehtoisesta tulkinnasta:  Lazy Town Is A Post-Apocalyptic Wasteland

Kuinka moni tietää tv-sarjan Lazy Town? Se on Islantilainen, osittain näytelty ja osittain animoitu sarja pikkukaupungista jossa asuu vain kourallinen ihmisiä. Sarjan "sankari" Sportacus asuu kaupungin yllä lentelevässä ilmalaivassa ja kannustaa lapsia liikkumaan ja syömään terveellisesti.
"Pahis" Robbie Rotten asuu kaupungin alla pahispiilopaikassaan, ja yrittää keksiä juonia jolla saisi kaupunkilaiset olemaan laiskoja. Tosin oman tulkintani mukaan hän vain haluaa olla rauhassa, mutta metelöivät pennut eivät anna siihen tilaisuutta. Synkemmän tulkintani mukaan hän yrittää suojella lapsia iljettävältä Sportacukselta, jolla on kammottavia motiiveja...

En ole kuitenkaan millään pohdinnalla saanut järjen valoa muihin tuon sarjan herättämiin kysymyksiin, kuten että miksi koko kaupungissa asuu vain muutama ihminen, eikä yhdelläkään lapsista ole vanhempia, miksi kaupunki näyttää olevan aivan eristyksissä koko muusta maailmasta, ja miksi kaikki käyttäytyvät niin hemmetin mielipuolisesti? (tylsä vastaus olisi että kyseessähän on lastenohjelma jossa logiikalla ei ole väliä, mutta se olisi liian helppo tapa sivuuttaa ongelmat.)

Tuo linkittämäni artikkeli tarjosi tähän asti parhaimman teorian. Seuraavassa on oma hyvin vapaamuotoisesti suomennettu tiivistelmäni tuosta teoriasta. Kannattaa mieluummin lukea alkuperäinen jos englanti taittuu.

Sarja sijoittuu ydinsodan jälkeiseen tulevaisuuteen, ja Lazy Townin asukkaat ovat sodan harvoja selviytyjiä. Useimmat heistä(nukkehahmot) ovat selvästi epämuodostuneita ja kärsivät kamalista ihosairauksista, ja kaikki ovat takuuvarmasti menettäneet järkensä. Voi olla että kaupungin karkkimainen ulkoasu on pelkästään heidän mielikuvituksensa tuotetta, ja he oikeasti elävät likaisissa raunioissa.

Säteilysuojabunkkerissa elävä Robbie Rotten on ainoa järjissään oleva henkilö, ja hän yrittää saada lapset pysymään kodeissaan suojassa säteilyltä, jotta ihmiskunnalla olisi vielä toivoa.

Sportacus on joko kaupunkilaisten harhaisen mielikuvituksen tuotetta, tai sitten jokin sotaa edeltävältä ajalta peräisin oleva robotti, joka on suunniteltu suojelemaan ihmisiä.(hän jatkuvasti pelastaa porukkaa onnettomuuksilta sarjassa)
Mutta hän on mennyt ilmeisen epäkuntoon, koska ei ymmärrä että säteilytaso on vielä aivan liian korkea ihmisille, joten Robbielle ei jää muuta mahdollisuutta kuin yrittää tuhota hänet, toistaiseksi tuloksettomasti. Joten näyttää siltä että ihmiskunta on tuhoon tuomittu.

Tällainen vaihtoehtoinen tulkitseminen on vielä hauskempaa kuin dekonstruktio, jossa fiktio ainoastaan alistetaan realismille. :)

For example, take the Princess Classic. This could be deconstructed by showing that Princesses have real obligations and duties, and don't just lounge around all day. Even more, one could show that her Prince Charming (whom she did not choose to marry, but only did because her hand was the sweetener on an alliance between him and her father) was a tyrannical oppressor of the people (like most absolute monarchies) and the end of our story finds the princess with her head in the guillotine. 

Nautin kyllä edelleen myös puhtaasta fantasiasta jossa ei paljoa selitellä, ja koen että esimerkiksi sadunomainen fantasia jonka mm. Neil Gaiman hallitsee, toimii kaiken dekonstruktoinnin ja tulkitsemisen keskelläkin.

Mutta samaan aikaan on äärimmäisen nautinnollista repiä tarinoita palasiksi, niin omia suosikkeja kuin inhokkejakin. Tässä myös loistava tulkinta Pokémonista. (saattaa raunioittaa lapsuutesi muistot)

Kliseistä ja kaavoista

Inhoan kliseitä ja kaavamaisuutta fiktiossa. Se on aina ärsyttänyt, mutta aloin tajuamaan sen luultavasti vasta yläasteen äidinkielentunneilla, kun käsiteltiin dramaturgiaa. Että tarinan muka pitäisi edetä tiettyä määrättyä rataa, päähenkilön pitää kasvaa jollain silminnähtävällä tavalla, päähenkilöllä pitää olla vastustaja, pitää olla hurja twisti keskivälissä... Hiljainen nössö kun olin, en alkanut väittelemään opettajan kanssa. Selkeästi meillä vain oli erilaiset näkemykset siitä miten tarinat muodostuvat. Minä en rakenna niitä valmiiksi kasatuista elementeistä.

Mistä tulikin mieleen eräs seuraamani keskustelu, jonka aiheena oli itsensä elättäminen kirjoittamalla. Esitettiin että jos haluaa myydä kirjoja, ei voi läheskään aina kirjoittaa sitä mitä itse haluaa, vaan sitä mitä yleisö haluaa.
Se on luultavasti totta, ja vähän masentavaa, koska olen lapsesta asti halunnut olla kirjailija. Mutta aikuisena olen tajunnut kuinka saatanan vaikeaa taiteella eläminen ylipäänsä on. Minun pitäisi joko olla aivan todella hyvä kirjoittamaan, tai sitten vain valjastaa lahjani kokonaan yleisön miellyttämiseen, kirjoittaa kaavamaisista muskelibarbaareista ja tissinaisista, ja ydinsotamaailmoista joissa nahkatakkiset pellet ampuvat zombeja haulikolla. Se ainakin myisi.

Näh. Mieluummin kirjoitan mitä huvittaa. Otan aina vastaan kritiikkiä ja parannusehdotuksia, mutta jos se on sen tyylistä että "hahmolla ei ole tarpeeksi ongelmia" tai "päähenkilöltä puuttuu vihattava antagonisti", siitä ei ole mitään hyötyä, koska sellaisen palautteen antajalla on täysin erilainen käsitys fiktiosta kuin minulla.

Ei pidä käsittää väärin. En ole taidekirjailija. En väkisin tavoittele jotain uutta ja erilaista, minkä kaltaista kukaan ei ole koskaan kirjoittanut. Hiukset siinä vain lähtisivät. Minä vain annan tarinoiden kasvaa enimmäkseen omillaan, enkä välitä mahtuuko se minkään kaavan sisään vai ei. Jos se mahtuu, niin okei, en myöskään väkisin pyristele siitä irti, koska sitten menisin yhtä lailla vikasuuntaan. (suhtaudun oikeastaan samalla tavalla muotiin: se ei kiinnosta, pukeudun miten sattuu, mutta en kuole häpeään jos vaateparteni sattuu vahingossa olemaan jonkun muodin mukainen.)

Toisaalta joskus kuitenkin tekee mieli kirjoittaa oikein perinteistä ja kliseistä pulppia, jossa miekka viuhuu ja magia välähtelee. Yritin parodioida tätä haluani novellissa Barbaari Verenhukka, mutta oli hankala kirjoittaa tarinaa tarinan sisällä vakavasti, luultavasti koska minulla on vielä jokin henkinen lukko kirjoittaa ihan oikeasti rehellistä pulppia. Pitäisi päästää vain irti, ja Verenhukka-tarinat saattavat olla paras keino siihen. Kotikylänsä tuhoutumista kostava barbaarisankari kun on aika lailla perusmättöfantasian kliseisessä ytimessä.

Karpalosuon etsivätoimisto oli niinikään yritys tehdä perinteistä viskihuuruista dekkaria, mutta tarina lähti omille jaloilleen ja ei sitten muistuttanut dekkaria enää mitenkään. Olen nyt kirjoittamassa jatko-osaa jonka yritän pitää uskollisempana perinteille, ja kierrellä vähän kauhutarinakliseidenkin kautta.

Ehkä se on huono juttu kirjailijalle etten osaa pitää tarinoita kurissa. Hyvin mahdollisesti se estää minua ikinä tekemästä kirjoittamisesta leipätyötä. Katsokaa nyt tätä blogitekstiäkin, minun piti vain muutamalla sanalla mainostaa yhtä sivustoa, mutta vuodatinkin katkeruuttani kaavoja kohtaan.
Mutta eipä se mitään. Rönsyilen mielelläni. Jos rajoittaisin ajatuksenkulkuani, saisin paljon vähemmän ajatuksia. Toisaalta nykyisellä tyylillä taidan saada paljon vähemmän lukijoita. :D
Mutta ehkä kirjoitan enimmäkseen itselleni. Tai jonkinlaiseksi testamentiksi, että minuun pakkomielteisesti suhtautuvat tutkijat voivat sitten aikanaan etsiä vihjeitä että mikä perhana sai minut rakentamaan avaruusraketin kaatopaikan romuista ja kaahaamaan suoraan kuuhun.

Niin joo, itse aiheeseen. Löysin hiljattain Tvtropes.orgin. Siellä käsitellään kliseitä, kaavoja, tarinankerrontatapoja, hahmotyyppejä, ja vähän kaikkea fiktioon liittyvää riemastuttavalla analyyttisyydellä ja hitusella sarkasmia. Sitä on ollut todella nautinto lukea, etenkin silloin kun törmään sellaiseen hahmoon tai juonikuvioon, jota olen aikonut käyttää omassa tarinassani ja pitänyt ideaa tosi omaperäisenä ja ovelana!

Muutama poiminta:
Artifact of Doom
Superpowered Evil Side
Spy Catsuit
Gun Twirling
Bad Ass

Saatan lisätä linkkejä jos törmään johonkin kivaan.

Pelimusiikeista

Olen viime aikoina tajunnut tykkääväni sittenkin klassisesta musiikista. En niitä kuluneista vingutuksista joita on ylikäytetty vaippamainoksissa ja typerissä koko perheen elokuvissa ja joihin olen täten täydellisen kyllästynyt, vaan MINUN maailmani klassisesta: pelimusiikeista.

Olen pitänyt itseäni "musiikin kuuntelijana" vasta jostain yläasteikäisestä, koska vasta silloin kiinnostuin "oikeasta" musiikista. Mutta pelimusiikeista olen pitänyt aina. Ikivanhoilla tietokoneilla kirjoitetut piipitykset heittävät minut toiseen maailmaan tehokkaammin kuin kenenkään mestarikitaristin rämpyttämä soolo tai viisikymppisen hevarin vuosien hioma ääni.

"Oikea" musiikki vain ei käy lähelläkään sitä mitä saan irti vaikkapa DOOMin biiseistä. 90% musiikista mitä tulee vastaan on minulle tuhat kertaa ennenkin kuultua rämppäystä. Kitara kuulostaa aina kitaralta ja rummut rummuilta vaikka kuinka hyvin osaisi soittaa. Eikä trance, darkwave tai muu pöristyskään pääse samaan. Enkä toisaalta ole törmännyt vielä yhteenkään chiptune-bändiin joka kuulostaisi yhtä hyvältä. Mutta sen kohdalla syynä on luultavasti etten ole vain vielä etsinyt tarpeeksi, asia jonka tulen korjaamaan.

Osittain kyseessä on varmasti nostalgia-arvo. Nämä ovat kappaleita joiden parissa olen ammuskellut helvetin demoneita ja räjäyttänyt kaverini avaruusaluksia. Mutta jos ne olisivat alkujaankin olleet tylsää rämpytystä, ei aikakaan olisi kullannut niitä.

En tiedä. En osaa analysoida musiikkia. Kuten niin monen muunkin asian kohdalla, minä ainoastaan tiedän mistä pidän.







 

Ja vielä toinenkin kappale Wingsistä. Pillahdin itkuun kun kuulin tämän ensimmäistä kertaa vuosien jälkeen:
 

Exhumedin(yhdysvalloissa Powerslave) soundtrack oli kaukana perinteisestä pelimusasta, mutta upeaa yhtä kaikki.


Ja tässä kappale jonka voisi soittaa hautajaisissani. :) (0:35 eteenpäin.)

Tietohuoltoasema

Meeri neuvoi minulle erinomaisen kiinnostavan sivuston: Helsingin kaupunginkirjaston tietohuoltoasema.

Voit lähettää kysymyksen koskien mitä tahansa aihetta, ja kirjaston työntekijät etsivät vastausta internetistä, kirjastosta, ja asiantuntijoilta kissojen ja koirien kanssa, ja yrittävät sitten antaa mahdollisimman hyvän vastauksen. Palvelu on maksuton.

Ilahduin valtavasti saatuani tietää tuon palvelun olemassaolosta. :) Siitä huolimatta että kovin paljoa käyttöä minulla ei sille ole, kun Googlesta, IRCistä tai ystäviltäni kysymällä löydän yleensä vastauksen lähes mihin tahansa. Heitinpä kyllä yhden kiperän tehtävän heille, ja vastausta nyt odottelen.
Mutta hienointa on että tuo palvelu vain on olemassa, ja että se on ilmainen. Ja että työntekijät suhtautuvat siihen vakavasti ja antaumuksella. Hölmöltäkin kuulostaviin kysymyksiin vastataan asiallisesti.

Muutama poiminta:

K: Kumpi voittais? Rambo (siis siinä ensimmäisessä) vai macgyver?

V: Kumpi voittaisi minkä? Tappelun vai matemaattisen ongelman? Kun ei tiedä mistä kamppaillaan niin vaikea sanoa kuka voittaakaan.
Voin kuitenkin antaa pienen helpotuksen pulmaan oli "taistelun aiheena" mikä tahansa. Discovery Channelin ohjelmassa Mythbusters on ratkottu useammassakin ohjelmassa McGyverin nerouksia. Tähän mennessä yksikään testattu MacGyverin temppu ei ole onnistunut oikeassa elämässä. Jos voittamisessa on kyse elämästä ja kuolemasta (ei valkokankaalla vaan tässä elämässä) niin kyllä se Rambon veitsi tai M16 kerkeää MacGyverin hoidella ennen kuin ihmemiehen temppu onnistuisi. 

K: Kuinka monta litran maitotölkkiä mahtuisi universumiin?

V: Kiitos kysymyksestä.

Vastaus on: hirvittävän monta.

Mutta vakavasti. Maailmankaikkeus laajenee koko ajan, joten vastaus muuttuu jatkuvasti. Näkyvän maailmankaikkeuden koko on noin luokkaa 14 miljardia valovuotta. Eli litroissa sen ykkösen perään saisi laittaa aika monta nollaa. Näkymättömissä olevan maailmankaikkeuden arvellaan olevan ehkä kymmenen kertaa vielä tätä suurempi.

Wiki kertoo maailmankaikkeudesta seuraavaa:
http://fi.wikipedia.org/wiki/Maailmankaikkeus
http://en.wikipedia.org/wiki/Observ...verse#Size

Muuta luettavaa:
http://www.ursa.fi/yhd/komeetta/esi...uhonen.htm
http://www.madore.org/~david/misc/o...s_mag.html

Toisaalta. Jos maailmankaikkeus olisi täynnänsä maitotölkkejä, niin missä olisi tilaa meille? Ehkä näin on parempi...

K: Hei! Oletetaan että ammutaan kiväärin luoti kohti taivasta siten että se jatkaa matkaansa suoraan samalla nopeudella äärettömän kauan. Millä todennäköisyydellä luoti törmää johonkin taivaankappaleeseen tai jatkaa matkaa äärettömän kauan?

V: Todennäköisyys 0 ellei Maata lasketa. Jos luoti ammutaan aivan pystysuoraan ilman ollessa mahdollisimman tyyni, tippuu luoti takaisin ampumispaikan läheisyyteen.

En valitettavasti löytänyt asiaan liittyvää tietoa juuri kiväärille, mutta käsiaseella ammuttu 9 mm luoti tippuu maahan noin 40 sekunnissa noustuaan ensin n. 1200 metriä ylöspäin. Kiväärin luoti voi selkeästi nousta korkeammalle (mahdollisesti yli 2 km) ja täten tippumiseen kuluu pidempi aika. Joka tapauksessa luoti tulee aina varmasti takaisin maan pinnalle.

Jos unohdetaan painovoima ja ilmanvastus niin teoriassa luoti voisikin matkata avaruuteen ja törmätä lopulta johonkin taivaankappaleeseen. Tosin painovoiman puuttuminen romuttaisi koko tuntemamme maailmankaikkeuden eikä täten taivaankappaleita olisi olemassakaan saati sitten paikkaa mistä kiväärillä ampua.

http://kwc.org/mythbusters/2006/04/...up_vo.html
http://fi.wikipedia.org/wiki/Painovoima

Kaikkea voi siis kysyä. Alatyylisimmät perseilyt varmasti kyllä sensuroidaan, mutta kunhan muotoilee kysymyksen asiallisesti, saa vastauksen omituisiinkin asioihin. Tietohuoltoasema on vähän niinkuin se typerä Dr. Know elokuvasta A.I., sillä erotuksella että Helsingin kaupunginkirjasto olisi saattanut antaa Davidille järkevämmän vastauksen. (mutta ehkä joskus, joskus harvoin hölynpölyvastauksesta on enemmän apua.)

"Tee ite parempi."

Käytiin eilen Meerin kanssa Kiasmassa. Käytän Kiasmaa yleensä esimerkkinä jupistessani nykytaiteen(tai ihmisten taidekäsityksen) rappiotilasta, siitä huolimatta etten ollut sinne vielä jalallanikaan astunut aiemmin. Joten kaipa se oli korkea aika käydä.

Ennen kuin alan jupisemaan kunnolla, selitän pari seikkaa. Minä en inhoa nykytaidetta, vaikka monet läheiseni ovat luultavasti saaneet juuri sellaisen kuvan. Se johtunee siitä että minä en myöskään korota sitä millekään jalustalle vain sillä perusteella että joku nimittää sitä taiteeksi. Se on taidetta siinä vaiheessa kun se tuntuu minusta siltä.

Turvat kiinni ja antakaa jatkaa. Sekään ei vielä tee siitä muun maailman silmissä sen taiteellisempaa. Jokainen määrittelee itse mitä pitää taiteellisena elämyksenä ja mitä ei, ja siihen ei pitäisi vaikuttaa sen, onko kyseessä kankaalle räiskittyjä maalituhruja taidenäyttelyn juhlapaikalla, vai joku yksittäinen ruutu Aku Ankan taskukirjasta. Taiteelliselta arvoltaan nuo esimerkit ovat ihan samalla tasolla, molemmat voivat olla joillekin ihmisille taidetta.

Taiteellista arvoa ei pysty mittaamaan. Tietysti sen voisi yrittää laskea niin, että kuinka moni ihminen pitää teosta taiteena. Mutta useimmat ihmiset ovat valmiita pitämään taiteena mitä tahansa joka on laitettu esille näyttelyyn ja jota baskeripäiset taiteentuntijat ylistävät, tuollainen mittaus ei olisi kovin rehellinen.

Joten leikataanpa se Aku Ankan ruutu irti paperista, piirretään hahmolle kuulakärkikynällä sarvet päähän ja tuikataan Kiasman näyttelyyn. Vaikkapa niin että tuo pikkuinen ruutu on yksinään keskellä valkoista seinää. Voisin lyödä rahaa vetoa että ihmiset olisivat valmiita ylistämään sitä, ja löytämään siitä syvällistä tarkoitusta.

Tajuatteko?

Eteenpäin. Kiasma on kuitenkin hieno paikka. Siellä on eri ihmisten mielikuvituksista lähtöisin olevia teoksia, joten on luonnollista että välillä tulee jotain mistä minäkin pidän. Sellaista mistä pitäisin yhtä paljon vaikka se löytyisi jostain muualta, koska taide ei tarvitse ympärilleen taidemuseota erottuakseen.
Mutta siinä on taas kyse siitä mistä henkilökohtaisesti tykkään. Ne teokset ovat silloin taiteellisia ja hienoja minun silmissäni, mutta kaikki eivät ajattele samalla tavalla.

Käsittelen nyt vain niitä teoksia joista tykkäsin. Jotkut toiset olivat ihan kivoja, joistakin taas on pelkkää huonoa sanottavaa. Ne eivät puhutelleet minua, mutta varmasti jotakuta toista.

Ensimmäinen kohde joka pysäytti ihailemaan oli Jussi Kiven kokoelma Fire & Rescue Museum, väestönsuojeluaiheinen kokoelma vanhoja julisteita, palosammuttimia ja muuta hienoa krääsää. Sellaisesta minä pidän, enkä voinut olla ajattelematta että tuo kokoelma oli niin kaukana nykytaiteesta kuin voi olla. Kyllä, siitäkin huolimatta että joku haluaisi nimittää sitä tilataideteokseksi. Esineiden järjestys tai asettelu ei kiinnostanut, vaan jokainen esine itsessään oli minulle kuin taideteos.

Tylsät kohteet ovat haihtuneet muistista, seuraavaksi muistan lapsenomaisen riemun kun tulimme Jacob Dahlgrenin hullun nauhateoksen luo. Katosta roikkui tiheään värikkäitä nauhoja joiden sekaan saattoi sukeltaa ja kadota. Teos herätti oitis ninjavaistoni, ja pidin itseäni näkymättömänä kun vilistin nauhojen seassa ja yritin yllättää Meerin, mutta hän onnistuikin hiippailemaan minun taakseni joka kerta. Ninjan ylpeyteni kärsi.
Tosi kiva teos siis, vaikka ei minulle ollutkaan mitenkään taiteellinen.

Mutta tämän jälkeen tuli ensimmäinen teos josta todella tykkäsin, nimittäin Johanna Lecklinin Story Café.
"Story Café on kahvila, jossa kupin kahvia saa kertomalla taiteilijalle tarinan. Johanna Lecklin on pitänyt kahvilaa ja taltioinut asiakkaidensa kertomuksia useissa Euroopan kaupungeissa."

Ah! Itse teos koostui sohvista ja vanhanaikaisista televisioista joissa pyöri kahvin ääressä haastateltujen ihmisten kertomuksia. Katsoimme yhden television annin loppuun.
Idea teoksen takana on minusta paljon kiinnostavampi kuin itse toteutus. Toivoisin että tuollaisia tarinakahvilatempauksia järjestettäisiin enemmän. Kuka tietää, ehkä itse joskus järjestän sellaisen, ja kiitos siitä kuuluu Lecklinin teokselle. Tällä tavalla taide vaikuttaa ja saa aikaan asioita.

En löytänyt Kiasman sivuilta tietoa Rauha-salin teoksesta, enkä muista taiteilijan nimeä. Siellä oli ikkunaruutuja peittävistä paperiarkeista koostuva teos johon vierailijat saivat osallistua. Haluamastaan kohdasta sai ottaa paperiarkin ja muodostaa siihen kuvan reikiä tökkämällä.
Tämänkaltaisesta taiteesta minä pidän. Aloin tekemään keijua ikkunan vasempaan laitaan, mutta en osaa yhtään, joten se luultavasti näyttää rumalta pirulta.

Joten. Koko Kiasman näyttelystä löytyi siis peräti neljä kohdetta joista pidin. Erityisesti Fire & Rescue Museum ja Story Café olivat vielä inspiroivia.
En tiedä mitä kriitikot ja taiteentuntijat näistä tykkäävät, eikä kiinnostakaan. Itse en löydä niistä mitään sellaista miksi kaikkien täytyisi ehdottomasti tykätä niistä ja julistaa taiteeksi, tiedän vain että itse pidän. Se riittää.

Mutta taideilmapiiri haisee silti ummehtuneelle. Edelleen liian moni määrittelee taiteen sen mukaan mitä "asiantuntijat" sanovat, tai mikä on sattunut pääsemään näyttelyyn. Vaan eiköhän se riitä aikaa myöten raikastu, kun nuoret taiteilijat kyseenalaistavat yhä enemmän, ja jotkut harvat siinä kaiken kyseenalaistamisen lomassa harjoittavat ajatteluakin.


Sillä välin minä etsin edelleen taide-elämyksiä museoiden lisäksi myös viihdemediasta, kadulta, luonnosta, internetin kuvalaudoilta, ja kaikista muista mahdollisista paikoista.